Oi kuusi, kaunis kuusi…

Wieniin tuli oikea talvi tammikuun viimeisen ja helmikuun ensimmäisen päivän välisenä yönä: aamulla oli maisema puhtaan valkoinen, lunta oli tullut yön aikana paljon. Koko tammikuu tosin oli poikkeuksellisen kylmä, ”kylmin sitten vuoden 1987”, kertoivat tilastot, mutta lunta ei aikaisemmin juuri ollut.

Olin edellisenä iltana päättänyt ajaa seuraavana päivänä mökille Unkariin, mutta nähtyäni lumen määrän epäröin: mitä jos Várbalogissa on yhtä paljon lunta ja tiet auraamatta, kuten ne siellä usein ovat? Uskallanko lähteä? Turvallisinta olisi jäädä Wieniin, lämpimään asuntoon. Yhtäkkiä kuitenkin päätin, etten ole pelkuri, että pieni seikkailu tekisi hyvää, saattaisi joka piristää. Olin ollut suuren osan tammikuuta alakunnossa podettuani ankaran flunssan, olisi aika ryhdistäytyä ja aloittaa normaali arki. Ja minun arkeeni kuuluu Unkarin mökki, talvellakin.

Auton kaivaminen esille lumipeitteen alta kesti kauan. Kun se vähitellen alkoi kuoriutua esille, taakseni pysähtyi pieni auraustraktori, jonka kuljettaja katseli puuhiani. Yritin viestittää hänelle, että selviäisin kyllä kadulle parkkipaikaltani, mutta ilmeisesti mies ei sitä uskonut ja odotti tarjotakseen hinausapua. Ja sekös sai minut sisuuntumaan: minäpä näytän miehelle, miten lumipöykystä ajetaan ulos! Onnekseni edessäni oleva paikka oli tyhjä, ja niin saatoin vähän edestakaisin keinuttelemalla ajaa autoni kadulle. Tiedän, että wieniläiset ovat aivan avuttomia, jos auto jää kinokseen: he painavat kaasua, auton pyörät pyörivät tyhjää, pakoputki savuaa eikä auto etene senttiäkään.

Mikä riemu ajaa huurteisten maisemien halki moottoritiellä! Lentokentän jälkeen on Tonavan ranta-alueita. (Etsin suomenkielistä vastinetta sanalle Au, joka tarkoittaa kosteita rantamaita, tulva-alueita, mutta sitä sanaa ei googlen sanakirja tunne.) Niitten osittain sulien vesialueitten höyryt olivat jäätyneet puihin satumaiseksi näyksi. Moottoritie oli kuiva, ja mitä kauemmas ajoin, sitä vähemmän oli maisemassa lunta. Unkarin puolella tie oli auraamaton, kuten odotinkin, mutta kun lunta oli siellä vain viitisen senttiä, ei ajamisessa ollut ongelmia.

Riisuin eilen (2.2.2017) kuusen Várbalogin verannalta, vietimme siellä joulun, kuten olemme jo vuosia tehneet. Vähän myöhään meni, mutta ei se mitään, kuuseni ei ravista neulasiaan, oksat vain kuivuvat ja käpristyvät hauskasti, aivan kuin kuusi panisi oksansa nyrkkiin. Muutama neulanen tietysti putosi lattialle, kun raksin oksia irti rungosta, mutta paljon niitä ei ollut.

Ostan kuusen aina suoraan viljelijältä, laajalta kuusipellolta Halbturnista. Kiertelen pitkään ja hartaasti isojen ja vähän pienempien kuusten välissä, kompastelen kantoihin, etsin ja valikoin. Ja lopulta löydän sen ainoan oikean, juuri sopivan mittaisen kuusen, jonka latvaa ei ole katkaistu – Itävallassa tehdään usein niin, jotta kuusi vaikuttaisi kauniimmalta, mutta minusta latvan katkaisu on samaa kuin riistäisi puulta sen sielun –, mutta jonka latva ei silti ole liian pitkä hujoppi. Toispuoleinen kuuseni saa hyvinkin olla, sen paikka on ikkunan edessä, sen ”takapuolta” ei kukaan näe.

Ja niin on sekin joulu mennyt, totean itsekseni vähän haikeana. Pitempään kuin helmikuun alkuun ei joulua mitenkään voi venyttää, siitä asiasta taidan olla lukijani kanssa samaa mieltä.

Julkaistu 06.02.2017 09:45