Vapaaehtoistyön tähtihetkiä

Suoritin Itävallan evankelisen kirkon vapaaehtoistyön kurssin viisi vuotta sitten. Tällä hetkellä käyn tiistaisin tervehtimässä Simmeringin hoivakodin asukkaita, ihmisiä, jotka eivät syystä tai toisesta voi asua kotona, monet vanhoja ja sen takia huolenpidon tarpeessa, toiset fyysisesti tai psyykkisesti sairaita, dementoituneita. Kirjo on laaja.

Yksi asiakkaistani on rouva Doris. Hän on elänyt koko ikänsä musiikin maailmassa, hän on oikea oopperafani. Hänen pöydällään on CD-pino, kaikki oopperoita, ylimpänä pinossa albanialaisen tenorin Saimir Pirgun äänityksiä.
  – Hänen takiaan minä Wieniin muutin, rouva kertoo, hänellä oli kiinnitys Wienin kansallisoopperaan, ja minä myin asuntoni ja vuokrasin Wienistä asunnon voidakseni kuunnella hänen jokaista esiintymistään. Ja sitten sattui jotakin… ja minä päädyin tänne.

Vuoden alussa rouva näytti minulle oopperan maaliskuun ohjelmaa: Saimir Pirgu esiintyisi kolme kertaa Don Giovanni -produktiossa.
   – Takuulla menen kuuntelemaan häntä, karkaan vaikka, mutta sinne minä menen, rouva ilmoitti päättäväisenä.
    – Kuulkaa, se ei kyllä onnistu. Kaikki tietävät, mistä etsiä teitä, jos karkaatte. Ette ehdi edes sisälle oopperaan, ennen kuin teidät tavoitetaan ja tuodaan takaisin, nauroin – rouva Doriksella on onneksi huumorintajua – ja jatkoin:
   – Entä jos kirjoitamme herra Pirgulle kirjeen. Osoitteeksi panemme Wiener Staatsoper, Ringstrasse 5, kyllä se perille menee. Tuumasta toimeen: laadimme kohteliaan kirjeen. Rouva Doris on sinut herra Pirgun kanssa, kuulin, kirje siis alkoi ”Lieber Saimir”, ja jatkossa oli toive, että taiteilija kiireistään huolimatta tulisi tervehtimään uskollista fanittajaansa hoitokodissa. Vastausta ei tullut.

Silloin sain idean: mikä estää meitä menemästä Don Giovannin näytökseen? Jos saamme liput ja luvan osaston lääkäriltä, niin sinne! Sain kollegani Martan innostumaan asiasta, rouvalle itselleen en uskaltanut suunnitelmasta puhua, ennen kuin muodollisuudet olivat järjestyksessä. Mutta ne järjestyivät! Rullatuolilippu oopperaan maksaa 4 euroa, saattajan 3 euroa. Saimme paikat galleriaan, toiselle saattajalle seisomapaikan, sekin 3 euroa. Lääkäri ei nähnyt estettä oopperaan menolle, hoivakodin ovimies lupasi tehdä ylitöitä ja odottaa paluutamme oopperasta. Taksi ovelle, oopperailta saattoi alkaa.

Rouva seurasi keskittyneenä esitystä eikä torkahtanut kertaakaan. Väliajalla oli ongelmia: hän tahtoi ehdottomasti tavata idolinsa eikä ollut uskoa, ettei väliajalla voinut esiintyjän pukuhuoneeseen mennä. Esitys ei päättynytkään ennen kymmentä, kuten ohjelma kertoi, ja hoivakodin ovimiehelle olin vakuuttanut, että palaamme viimeistään puoli yhdeltätoista. Aplodien aikana juoksin näyttämöportsarin luo ja jätin hänelle kirjelippusen, jossa kerroin, että rouva Doris oli ollut esityksessä, mutta ei voinut odottaa taiteilijoitten tuloa tapaamishuoneeseen. Vinkkasimme taksin ja autoimme rouvan takaistuimelle, vaikka hän pani itkien vastaan:
    – Vaikka puoliyö tulisi, niin minun on saatava tavata hänet! Kotimatka oli surullinen, rouva Doris itki hiljaa.
   – Hänen takiaan minä kampasin tukkani ja laittauduin nätiksi, vain hänen takiaan!

Parin päivän päästä tuli puhelu: taiteilija oli saanut viestini ja kirjeemme ja tulisi vieraskäynnille hoivakotiin. Mikä riemu-uutinen! Koko osasto oli jännittyneen odotuksen vallassa ja talon kampaaja pani parastaan. Tapaamispaikaksi oli sovittu talon kahvila, ja HÄN tuli, maailmankuulu tenori Saimir Pirgu! Oli kansainvälinen naistenpäivä, mies ojensi orkideoita rouva Dorikselle.

Koskaan en ole nähnyt rouva Dorista niin virkeänä ja niin kauniina kuin sinä keskiviikkona! Juttu luisti, muistot risteilivät kahvilapöydässä:
   – Muistatko, kun tulit New Yorkiin ja juttelit hotellissa äitini kanssa, vaikkei teillä ollut yhteistä kieltä? Ja Veronaan ajoit omalla autollasi! Tiranassa oli käydä hassusti, kun hotellista soittivat poliisille, mutta onneksi ennätin hätään… Lontoo, Rooma, Pariisi, kaikkialle oli rouva lentänyt kuullakseen idolinsa laulavan. Ja laulaa tämä osasi, siitä vakuutuin Don Giovannin esityksessä.

Sympaattinen nuori mies; minunkin sydämeni hän valloitti, kun kuuntelin hänen jutteluaan rouva Doriksen kanssa.
   – Onko sinulla täällä Wienissä ketään sukulaisia tai läheisiä,?
   – Ei minulla ole ketään, ei lapsia, en ollut koskaan naimisissakaan, rouva vastasi. Silloin nuori mies tarttui vanhan rouvan ranteeseen, katsoi häntä silmiin ja sanoi:
   – Mutta sinulla on minut! Muista aina, että sinulla on minut!

Ei se ollut muodollinen lause, se tuli suoraan sydämestä, tunsin sen, ja se sai silmäni kostumaan: ”Sinulla on minut!” Se on lause, joka nostaa vieläkin onnellisen hymyn rouva Doriksen kasvoille, kun yhdessä muistelemme sitä.

Julkaistu 17.05.2017 11:53