Suvisunnuntai

Sinä sunnuntaina heräsin mökillä aikaisin. Ehtisin vaikka hakea Kirstin ja mennä kirkkoon, ajattelin. Tuumasta toimeen.

Olin hyvissä ajoissa tätini ovella, ehdimme hyvin pukeutua kirkkovaatteisiin, ja sitten vain kirkolle. Mutta mitä kummaa: kirkon portti oli kiinni, parkkipaikalla aivan hiljaista, ei täällä voi mitään jumalanpalvelusta olla! Ilmoitustaululta luin, että tilaisuus olisi uudessa seurakuntakeskuksessa kello 11.

Meillä oli tunti aikaa, päätimme mennä rantaan kahville. Mutta rantaravintolan ovella oli lappu, avataan klo 11. Ei kai kukaan ennen yhtätoista halua suunnuntaiaamuna aamiaista syödä, siellä ilmeisesti ajatellaan. No, kahvitellaan Kukkapaikassa! Mutta ei onnistunut sekään, ulko-ovi oli kiinni, paikka hiljainen. Nuori rekkakuskikin tempoili ovea eikä tyytynyt hiljaa toteamaan sen olevan kiinni, vaan päästi ilmoille viljavan sanatulvan, eivätkä ne sanat olleet kuulaita suvisunnuntaisanoja. ”Eikö tässä helvetin kylässä ole ainuttakaan paikkaa, jossa voisi saada aamiaista, p… vieköön…” jne.

Sukulaisia meillä kyllä siinä kylässä on, niin että kahvittelimme serkkuni luona ja ajoimme sitten seurakuntakeskukseen. Kirkkokansa veisasi jo alkuvirttä, kun avasimme salin oven, sen takia jäimme sen takaosaan istumaan.

Se oli virhe, huomasin siinä vaiheessa, kun tajusin, ettei tätini kuullut saarnasta sanaakaan. Ja kun saarna kesti täydet 20 minuuttia, niin vanhalle ihmiselle oli piinallista istua tietämättä yhtään, mistä puhutaan.

Totta, hänen kuulonsa on heikentynyt, mutta kuuro hän ei silti ole. Minäkin istuin kuin neuloilla, odotin vain, milloin tätini taas kommentoi suureen ääneen sitä, että ”nykyään ne kaikki puhuvat niin hiljaa, ettei siitä mitään selvää saa!”

Jäimme kirkkokahville. Olisin mielelläni keskustellut kirkkoherran tai jonkun muun seurakunnan toimihenkilön kanssa mahdollisuudesta hankkia muutama kuulolaite myös seurakuntakeskuksen saliin, mutta haettuani kahvikupillisemme en nähnyt häntä enää missään. Ehkä hänen oli kiiruhdettava johonkin toiseen tilaisuuteen, papit ovat kiireisiä henkilöitä, ajattelin. Vasta pois lähtiessäni huomasin, että ”papit ja lukkarit” kahvittelivat toisessa huoneessa kuin me tavallinen kirkkokansa. Vähän hätkähdyttävää: palataanko kotiseurakunnassani vanhoihin tapoihin, joissa pappia ja lukkaria kinkereillä kestitään salissa, kun taas rahvas nauttii kahvinsa pirtissä?

Jumalanpalveluksen virret olivat tuttuja, niitä veisasimme – niin tätini kuin minä – antaumuksella ja ne pelastivat sen sunnuntain.

                                                                                                                                                

Julkaistu 14.08.2017 12:41