„Totta sekä oikeaa / horjumatta puolla…“

Tätini Kirstin (89 v.) nimipäivän vietto on yksi Suomessa viettämäni loman merkkipaaluista, sitä on aina vietetty ja tullaan viettämään, niin kauan kuin täti elää.

Laulaminen kuuluu itsestään selvästi niitten nimipäivien ohjelmaan kahvin juonnin jälkeen; repertuaari sisältää pääasiassa vanhoja, mummulta periytyneitä lauluja, niitä, joita ei missään muualla enää lauleta kuin meidän suvun tapaamisissa. Samppa aloittaa: ”Laula, matkalainen korpimaan…”, ja sitä seuraa ”Koko tien hän kanssain´ kulkee…” Sitten pääsemme lauluun ”Riennä riemuin eespäin vain…”

Laulan mukana täysin rinnoin, sanat virtaavat jostain alitajunnan kerroksesta hämmästyttävän vaivattomasti, kunhan joku muistaa uuden säkeistön alun.

Yhtäkkiä minua alkaa naurattaa, kun tajuan, mitä laulan: Totta sekä oikeaa horjumatta puolla! Se lause kiteyttää meidän suomalaisten syvälle juurtuneen moraalin, sen, että pitää aina pysyä totuudessa, koskaan ei saa valehdella, asiat on sanottava niin kuin ne ovat. Tätä elämänasennetta minulle opetettiin lapsena ja itse olen yrittänyt juurruttaa sen omiin lapsiini. Mutta nimenomaan tämän asenteen takia minulla on Keski-Euroopassa ollut hankaluuksia ja minulle on joskus vähän hymähdelty, naurettukin.

 

Pari pientä esimerkkiä vuosien takaa:

Poikani polkupyörä varastettiin. Hän ajoi sillä lauantaiaamuna kouluun, jätti sen lukittuna lähimmälle metroasemalle ja jatkoi matkaa maanalaisella. Iltapäivällä tuli kaatosade, ja hän päätti jättää pyörän sinne, missä se oli, ja jatkaa metroasemalta bussilla kotiin.

Hän kertoi minulle asiasta niin myöhään illalla, että pyörän hakeminen piti jättää sunnuntaiaamuun. Mutta pyörä oli häipynyt, jäljellä oli poikki leikattu ketju ja lukko. Mitäs nyt?

Poliisiasemalle, pyörä oli upouusi. Nuori poliisi kuunteli kertomukseni ja selitti, että uuden pyörän vakuutus kattaa sen katoamisen, mutta vain siinä tapauksessa, ettei pyörää ole jätetty ulos yöksi. ”Milloin poikanne siis jättikään pyöränsä metroasemalle?” poliisi kysyi ja katsoi minua merkitsevästi. Niin katsoi kymmenvuotias poikakin, molemmat odottivat vastaustani. Mietin pari sekuntia ja sanoin sitten: ”Kuten jo kerroin, eilen.”

Poliisi kohautti olkapäitään ja sanoi, ettei voinut tehdä mitään, ei kannattaisi edes tehdä pyörästä ilmoitusta, niitä varastettiin yhtenään eikä niitten perään poliisia kannattanut panna. Näin hänen kasvoistaan, mitä hän ajatteli: Miten joku voi olla noin typerä! Surullisina lähdin poikani kanssa poliisiasemalta. Ulkoportailla poika katsoi minua ja sanoi: ”Pääasia tässä nyt kuitenkin on, ettet ruvennut valehtelemaan sen pyörän takia!”

 

Toinen esimerkki:

Nuori kollegani, muslimi, oli kuollut ja hänet oli haudattu Wienin keskushautausmaan äärikolkalle. Ajoin töistä tullessani kerran suoraan hautausmaalle käväistäkseni hänen haudallaan, kello oli vähän yli kuusi ja alueen suuri kaksoisportti oli auki. Hautausmaan porttivahdin ja minun välille kehkeytyi mielenkiintoinen keskustelu:

- Milloin portti suljetaan?

- Kello kuudelta.

- Mutta kellohan on jo yli kuusi ja portti on vielä auki?

- Se on sitä varten, että viimeiset kävijät pääsevät ulos. Portilla on ehdottomasti oltava ennen kello seitsemää, muuten jää yöksi sisäpuolelle. Minne olette menossa?

- Ajattelin käydä kollegani haudalla, hänet on haudattu muslimien alueelle enkä tarkkaan tiedä, miten löydän sen. Ennen seitsemää ehdin kyllä siellä käydä.

- No, siitä en nyt tiedä… Mutta jos sanotte menevänne jonkun kuuluisuuden haudalle tässä lähitienoolla, niin voin päästää teidät sisään. Voitteko siis kertoa uudestaan, minne olette menossa…

Näin asia Wienissä hoituvat. ”Totta sekä oikeaa horjumatta puolla…”

Julkaistu 23.08.2017 09:26