Ystävät talkoissa

Hädässä ystävä tunnetaan. Sain kokea sen konkreettisesti parisen viikkoa sitten, ja se kokemus lämmitti mieltäni.

Ei minulla mitään suurta hätää ollut, mutta mökillä oli pitkä työlista, enkä millään tahtonut saada sitä lyhenemään. (Iän karttumisella on varmaan jotain tekemistä asian kanssa, mutta tämä vain sulkeissa.) Niinpä sain idean kutsua pari iranilaista ystävääni talkoisiin, ehkä retki maalle piristäisi heitä.

Tuumasta toimeen: Pari viikkoa sitten lähdimme perjantaina iltapäivällä matkaan, heti kun Saeed selvisi saksan kurssiltaan. Autossa Saeed ja Farshad totesivat hymähtäen, että se oli heidän ensimmäinen matkansa "ulkomaille" sen jälkeen, kun he tulivat Wieniin kaksi vuotta sitten. Ilman passia ei juuri voi matkustella.

Varsinainen projekti Várbalogissa oli uusien ikkunanpielien maalaaminen, maali ja sudit odottivat. Työ sujui joutuisasti, homma oli kohta hoidettu. Ruokatauon jälkeen mentiin tutkimaan, starttaisiko ruohonleikkuri. Ja se starttasi, nuoret miehet olivat innokkaita kiertelemään tonttia ruoho perässään pöllyten. Mutta bensa loppui kesken ja minun oli ajettava naapurikylään hakemaan sitä.

Palatessani sain perääni poliisiauton, se seurasi minua koko matkan. Olin jo kauhuissani, että joku kyläläinen on ilmoittanut kavereista, Unkarissahan ollaan täysin pakolaisvastaisia. Heillä on ns. harmaat passit, jotka oikeuttavat matkustamaan EU-alueella, mutta mitä se unkarilaiselle poliisille merkkaa, jos hän haluaa ongelmia. Minä en niitä halunnut! Sen takia ajoin yhtä lujaa kuin poliisiauto, joka jossain kohtaa ohitti minut, mutta kääntyikin sitten juuri ennen kotikylää sivutielle. Huh!

Odotellessaan tankin täydennystä nuoret miehet sahasivat saunapuita. Ja illalla saunottiin! Selitin, miten se käy ja että saunon ensin itse yksin ja sitten on heidän vuoronsa. Istuin kaikessa rauhassa lauteilla, kun toinen heistä jo huuteli ja kyseli, oliko kaikki kunnossa. Itse he sitten kuitenkin saunoivat lähes tunnin ja olivat kovin tyytyväisiä kokemukseensa.

Aamulla heräsin valmiin kahvin tuoksuun. Tai ei: Puoliunessa kuulin sateen ropisevan ikkunanlautaa vasten ja harmittelin, että jätimme ruohonleikkuun kesken ja koneen ulos niitylle. Ehdin jo ihmetellä säätiedotuksen vikailmoitusta, se lupasi lauantaiksi aurinkoa. Sitten alkoi kuulua kovaa kuorsausta... Kun olin ihan valveilla, tajusin, että äänet tulivat kahvikoneesta, jonka joku oli jo pannut päälle. Ulkona sen sijaan oli kaunis auringonpaiste. Voi, miten hauskaa herätä kerrankin juomaan valmista kahvia! Oli niin lämmintä, että saatoimme syödä aamiaisen ja muutkin ateriat ulkona.

Muutama kuiva oksa sahattiin pähkinäpuusta saunapuiksi ja myöhemmin tyhjennettiin kvittenipuu. Farshad kiipesi puuhun ja ravisti ylimpiä oksia, niin että kaikki hedelmät putosivat maahan. Niitä oli valtavasti; osa piiloutui ruohikkoon, mutta kyllä ne sieltä löytyivät. Itse en enää jaksanut keittää niitä soseeksi – olin keittänyt jo viisi isoa kattilallista kvittenisosetta – niin että ne kannettiin autoon ja jakelin niitä Wienissä ystäville ja tutuille.

Ennen kotiinlähtöä sain puoliväkisin sujautettua setelin kummankin talkoolaiseni taskuun, ei ystävilläkään voi ihan ilmaiseksi työtä teettää. Summa summarum: kokemus oli positiivinen, kaverini olivat auttavaisia, kohteliaita, huomaavaisia. Aion toistaa retken, kunhan tulee sopiva viikonloppu.                                                                                                                                                            

Ps. Jos joku lukija nyt kyselee hämmästyneenä, miten uskalsin kutsua vieraat nuoret miehet yökylään, niin vastaan niin kuin se liperiläinen (?) mummu, jolla oli iranilainen avustaja: hän sanoi, että hänen ´parasta ennen´ -päiväykseni oli jo aikoja sitten mennyt ohi. Niin minunkin! Mutta vakavasti: tunnen ystäväni jo kaksi vuotta ja tiedän, että heihin voi luottaa.                                                                                                                        

Julkaistu 10.11.2017 14:41