Tammikuussa Suomessa

Kävin tammikuussa Ruovedellä juhlimassa 90-vuotiasta Kirsti-tätiäni, sukumme viimeistä vanhan polven edustajaa. Juhlat menivät hyvin, juhlakalu oli pirteä ja jaksoi kätellä mennen tullen kaikki noin sata vierastaan ja kysellä moneenkin kertaan, kuka kukin oli. Pitipä hän spontaanisti pienen kiitospuheenkin. Summa summarum: hienosti meni!

Nautin täysin rinnoin Suomen lumisesta talvesta, pakkasesta ja henkeäsalpaavan kauniista maisemista – Wienissä ja Várbalogissa en viime vuosina ole lunta juuri nähnyt. Teimme sisarieni kanssa kävelylenkkejä metsään, kahlasimme hangessa, kaatuakin joku taisi, mutta mitä siitä, metsä oli raikas ja lumi puhdasta, valkoista. Otin kuvia ja katselen niitä välillä, kun on tihkusateinen, harmaa päivä.

Varasin Finnairilta (anteeksi mainos!) kuuden päivän meno-paluu-lipun, se sattui olemaan edullisin. Pidän iltalennoista, koska en ole aamuvirkku ja toimintakykyni aamuvarhain on, hm, rajallinen. Torstai-iltana jouduin Wienin kentällä odottelemaan lähtöä yli tunnin, syytä ei kerrottu, sanottiin vain, että kone oli jo Suomesta tullessaan myöhässä. Lopulta pääsimme lähtemään, mutta oli jo puoliyö, kun laskeuduimme Helsinkiin. Sain nopeasti taksin, koska en joutunut odottelemaan matkalaukkuja, olin tunkenut kaikki tavarani pieneen lentolaukkuun. Juttelin taksinkuljettajan kanssa pysyäkseni hereillä, ja sisareni luona minua odotti kuuma tee ja yömyssy, jotka takasivat hyvät unet.

Paluulentoni oli seuraavan viikon keskiviikkona, illansuussa. Lentoyhtiö antaa nykyään asiakkailleen mahdollisuuden tehdä lähtöselvitys meilitse, kätevää. Mutta tiistaina avattuani Finnairin lähettämän meilin näin kauhistuneena, että lento olisikin keskiviikkoaamuna. Sellaista lentoa en ollut varannut, tarkistin: lento keskiviikona, lähtö kello 17. Soitin Finnairin asiakaspalveluun – luojankiitos, sellainen numero on vielä olemassa ja siellä vastaa ihan elävä mies! Hän kertoi, että keskiviikon ja torstain iltalennot Wieniin oli peruutettu ja perjantain vastaava lento oli täynnä, niin että yhtiö oli – minulta kysymättä – varannut minulle paikan keskiviikon aamulennolle. Ja minä olin vielä Ruovedellä! Mitäs nyt? En halunnut lähteä paniikinomaisesti kiitämään Helsinkiä kohti ja neuvoteltuani sain paikan lauantain iltakoneeseen. Hyvä, Helsingissä on aina näyttelyitä, joita voi mennä katsomaan, ei aika pitkäksi tulisi.

Ostan aina ruisleipää Suomessa käydessäni; tälläkin kertaa pakkasin sitä mukaan niin paljon kuin suinkin sain pieneen lentolaukkuun mahtumaan. Tiesin, että se painoi yli 8 kiloa, mutta kun tein lähtöselvityksen automaattisesti, ei laukkua punnittu. Ongelma oli vain se, miten sain sen hinattua koneeseen, jonne jouduimme nousemaan jyrkkiä portaita pitkin. Katsoin merkitsevästi nuorta miestä vierelläni, hänellä ei ollut mitään kannettavaa, mutta hän ei ollut näkevinäänkään katsettani. Sen sijaan kuulin takaani lyhyen "May I?“ ja vilkaisin taakseni: nuori aasialainen mies tarttui lentolaukkuuni ja kantoi sen koneeseen, nostipa sen vielä koneessa hyllylle.

Paikkani oli hätäuloskäynnin kohdalla ja jaloille oli riittävästi tilaa. Vieressäni istui harmaatukkainen herrasmies, jonka kanssa juttelin vähän: hän oli tulossa Tokiosta ja kiitteli Finnairin pohjoisnavan yli menevää reittiä, joka on lyhin tie Japanista Eurooppaan; olen kerran itsekin käyttänyt sitä työmatkallani. Koneen laskeuduttua naapurini nosti luontevasti kaikki tavarani alas hyllyiltä, mikä helpotus.

Wienin kentällä kiirehdin kaupunkiin menevään Cat-junaan, johon minulla sattumalta oli jo lippukin. (Poikani ei voinut tulla hakemaan minua, hän oli unohtanut auton navin päälle eikä auto startannut!) Junassa oli vastassa uusi ongelma: portaat. „Taidan jäädä tänne alas!“ mumisin kanssani junaan kiiruhtaneelle vanhalle japanilaiselle miehelle, mutta hänpä tarttui laukkuuni ja kantoi sen junan ylätasanteelle, jossa istumapaikat olivat.

Väsyneenä, mutta onnellisena pääsin kotiin ja nautin jo etukäteen ajatuksesta, että saisin nukkua seuraavan yön omassa sängyssäni. Hyrisin tyytyväisyyttä senkin vuoksi, että olin matkalla kohdannut avuliaita miehiä. Jäin miettimään, miksi luontainen kohteliaisuus on suomalaisille joskus perin vaikeaa – vierelläni lentokoneen portaita noussut mies oli suomalainen. En halua yleistää, mutta mutta… Koneessa oli nimittäin myös suurlähettiläspariskunta, jonka olen pari kertaa tavannut ja jolle annoin itsenäisyyspäivän kirkkokahveilla pari hillopurkkiakin, Várbalogin puutarhan antimia, mutta edes pientä nyökkäystä ei heiltä herunut, kun koneessa ohitin heidät.

Kohteliaisuus ja avuliaisuus eivät maksa mitään, ja siksipä ne ovat parhaita tapoja suoda lähimmäiselle hyvä mieli.

Julkaistu 06.02.2018 09:45