Kevättä kohti

Istuin eilen ensimmäisen kerran tänä keväänä Várbalogin kotini suojaisessa pihanurkkauksessa naama aurinkoon päin ja kuuntelin kylän ääniä. Sunnuntaiaamu, hiljaista mutta ei suinkaan äänetöntä.

Naapurin kanat olivat ilmeisesti munimispuuhissa, niin innokkaasti ne kaakattivat, ja kukko säesti niitä silloin tällöin kiekaisullaan. Hanhien raakunta kantautui kylän laidalla olevasta talosta ja varpusten hälinä taustoitti mukavasti siipikarjan ääniä, jopa kyyhkynenkin puuttui puheisiin. Vaikka oli lepopäivä, starttasi naapuri traktorinsa ja toinen naapuri moottorisahan. Omasta pihassa pääsi ilmoille tikan nakutus, minulla on yllin kyllin lahoja puita tikan naputella. Ja eikös vain riikinkukkokin kiljaissut väliin oman aariansa. Ja yhtäkkiä kaiken keskeltä kuului selkeästi oman puutarhan kvittenipuusta laulurastaan huilu; tervetuloa, kevät!

 Lauantaina Várbalogiin tullessani ajoin fasaanin kuoliaaksi! Olen tähän asti ylpeillyt sillä, etten ole koskaan tappanut tiellä jänistä enkä fasaania, puhumattakaan siitä, että olisin törmännyt kauriiseen; kaikkia näitä eläimiä vilisee teillä ja lähipelloilla, niin että varsinkin hämärän hetkellä saa olla todella varuillaan, kun ne poukkoilevat auton valokiilaan.

Mutta lauantaina se tapahtui. Ajoin Halbturnista Andauhun asfaltoitua, tasaista tietä, ehkä satasen tuntivauhtia. Yhtäkkiä tien vasemman puolen ojasta syöksyi eteeni komea urosfasaani. En ennättänyt edes jarruttaa, kun kuulin kumean tömähdyksen auton etuosassa ja tiesin, että lintu oli menettänyt henkensä. Kaikki tapahtui parissa sekunnissa; vilkaisin takapeiliin, ei, tiellä ei lintua näkynyt, siellä oli vain höyheniä.

Hiljensin vauhtia, olin täysin poissa tolaltani. Mitä teen? Jos lintu ei ole kuollut, minun pitäisi vääntää siltä niskat nurin, mutta siihen en pysty! Jos se on kuollut, se pitäisi ottaa mukaan ja haudata, ettei se jää mätänemaan tienposkeen. Mutta…

Hiljaisen sokin vallassa ajoin Várbalogiin ja soitin Riitalle, suomalaiselle ystävälleni:
  - Ajoin fasaanin kuoliaaksi, lähdetkö kanssani rikospaikalle?
  - Miten auton kävi? Riitta kysyi käytännön ihmisenä.
  - Ai auton, sitä en ole huomannut katsoa!

Riitta tuli, tutkimme auton ja näimme, että sen oikeasta etuosasta puuttuu tuulettajan säle. Lähdimme matkaan. Teimme lenkin niin, että ajoimme peltoteitä Halbturniin ja jututimme epävirallisella rajalla itävaltalaisia nuoria sotilaita, jotka tunnollisesti tarkastivat henkilöllisyytemme ja auton takakontin: ei, emme salakuljettaneet pakolaisia. Varusmiehet olivat tyytyväisiä ja päästivät meidät jatkamaan matkaa.

Tiesin suurin piirtein, missä "rikos" tapahtui, ainakin muistin, että tienpenkat olivat sillä kohtaa jyrkät. Oikealle vievän peltotien kohdalla pysähdyin, siihen voisin jättää auton ja jalkautua etsimään.

Paikka sattui olemaan täsmälleen oikea: tienpenkalta löysin autosta pudonneen osan ja kauempana pellolla makasi kuollut fasaaniuros. Linnun rinnassa oli ruhje, nostin sen muovipussiin – olin ottanut mukaan puutarhahansikkaat. Tuulettajan säleen saimme helposti takaisin paikoilleen, me kaksi kätevää naista!
  - Osaatko kyniä fasaanin, siitähän saisi hyvän paistin? kysyin Riitalta.
  - Ehkä osaisin, mutten ala siitä paistia tekemään, Riitta vastasi. Anna se naapurillesi.

Kun ajoimme kotiportille, naapuritontilla olevan pikkukaupan edessä oli mies, jota nimitämme Törökiksi, tai oikeastaan se on hänen nimensäkin. Mies on vähän niitä laitapuolen miehiä, vankilassakin hän on istunut, kun tuli juovuspäissään mukiloineeksi riitakumppaninsa puolikuoliaaksi.

  - Anna fasaani Törökille, Riitta ehdotti, ja minä tein työtä käskettyä.
  - It a kiss ajándék, tässä pieni lahja, sanoin miehelle, joka kurkisti muovipussiin. Hänen naamansa suli aurinkoiseen hymyyn ja hän kiitteli vuolaasti: hän jos kuka osasi kyniä fasaanin. Toivottavasti lintu ei ollut liian pahasti ruhjoutunut, niin että siinä vielä oli syömistä.

Kysyn, kun seuraavan kerran näen Törökin.                                                                                                         

Julkaistu 15.03.2018 20:56