Kesämuistoja I

Kesäkuussa juhlin kulmikasta syntymäpäivääni kotikyläni Väärinmajan kylätalossa Tapiolassa. Juhlat onnistuivat; oli mukava tavata nuoria ja vanhoja sukulaisia, koulu- ja opiskelutovereita sekä muita ystäviä ja kylänmiehiä, ja kaikilla oli käsittääkseni hauskaa, eritoten illan kääntyessä yöksi ja karaoken soidessa. Kiitos kaikille mukana olleille tätäkin kautta!

Tapiolan juhlasalissa näyttämön vastapäisellä seinällä, keittiötilojen oven yläpuolella minua tervehti hirvi, paremminkin täytetty komeasarvinen hirvenpää. Hirven on vuosia sitten ampunut sisarenpoikani Petri Asikainen ja hän on lainannut/lahjoittanut täytetyn pään Tapiolaan. Me – hirvi ja minä – olemme vanhoja tuttuja, ystäviä suorastaan. Miten niin?, kysyt. Maltapa, niin kerron:

Joskus 90-luvulla, lokakuussa, näin selkeän, vahvan unen, niin selkeän, että pystyn vieläkin palauttamaan mieleeni sen yksityiskohdat. (Tämäntapaisia unia nimitetään suur´uniksi.). Unessa sisarenpoikani Petri oli hirvimetsällä ja kohotti jo kiväärinsä ampuakseen näköpiiriin ilmestyneen suuren uroshirven, muttei voinutkaan sitä tehdä, koska hirvi tuli liian lähelle ja pani päänsä hänen olalleen. Hirvi oli komea sarvipää, mutta lempeän, ystävällisen näköinen. – Unen toisessa jaksossa sama hirvi makasi selällään niityllä, vierellään poikani, joka unessa oli noin viisivuotias. Molemmat, poikani ja hirvi, olivat ristineen jalkansa/takaraajansa, polven toisen päälle, samoin kädet/eturaajat pään alle ja – istu ja pala! - he kertoivat toisilleen vitsejä ja nauroivat niille ääneen. Seisoin kauempana ja tarkkailin tilannetta; olin vähän levoton, hirvi oli sentään villi luontokappale ja saattaisi pelästyttyään jostakin tallata vahingossa poikani alleen. Rauhoituin kuitenkin, kun muistin, että hirvimiehet olivat lähellä ja tulisivat varmasti apuun, jos olisi tarve.

Kirjoitin unen muistiin heti aamulla, kuten tapanani oli. En ollut puhunut puhelimessa kenenkään kanssa hirvenmetsästyksestä eikä sen seuraaminen kuulunut arkeeni Wienissä, siinä mielessä unen teema oli yllättävä minulle itsellenikin.

Kun seuraavana kesänä menin käymään Niemessä, Petrin kotitalossa, entisessä mummulassani, näin unen hirven seinällä, siis sen täytetyn pään. Katsoin sitä suu auki, ällistyneenä, ja minulta pääsi spontaanisti:

- Sinä siis sittenkin ammuit sen!

Petri ajatteli varmaan, että tätiparka on seonnut, mutta toivuttuani vähän kerroin hänelle uneni. Petri selitti, että hirvi oli hänen ensimmäinen kaatonsa, ja kun se oli niin komea uros, hän päätti viedä sen pään täytettäväksi. Hirviporukat pitävät tiukasti kirjaa ammutuista eläimistä ja merkitsevät muistiin kunkin kaadon päivämäärän. Petri etsi esille edellissyksyisen metsästyspöytäkirjan ja asia varmistui: olin nähnyt uneni hänen kaatoaan seuraavana yönä; minäkin merkitsen unipäiväkirjaani päivämäärät.

Kun nyt mietin tapahtunutta, minun on pakko todeta kaksi asiaa:
Ensimmäinen on se, että on olemassa näkymättömiä aaltoja, joita myöten tieto tapahtumista kaukana meistä saattaa kulkea tajuntaamme. Riippuu kenties omasta vastaanottokyvystämme ja -valmiudestamme, tuleeko tieto perille, saavuttaako se tajuntamme tai ehkä paremminkin alitajuntamme.

Toinen asia on se, että vaikka olen vuosikymmeniä asunut Keski-Euroopassa, Wienissä, alitajuntani muistaa yhä elävästi lapsuuden ja nuoruuden maisemat ja tapahtumat, sellaiset kuin hirvijahti, johon isäni aikoinaan osallistui. Lapsuutta ei mikään – ei aika, ei maantieteellinen etäisyys – voi pyyhkiä pois mielen kerroksista.                                                                                                                                                       

Julkaistu 26.07.2018 14:50