Taulukaupan iloja ja pyllähdyksiä

Noitakäräjien aikaan pidin taidemyyntinäyttelyn Urheilutalolla aika monennetta kertaa. Tauluja ja taide-esineitä on minulla varastoituna yli 400, joten tyhjennettävää kyllä riittää vielä vuosiksi. Jälkikasvuni ei näistä ole kiinnostunut, joten pyrin realisoimaan varastoni hyvinkin aggressiivisella hinnoittelulla.

Kaikki alkoi aikoinaan siitä, että exäni suku on taidekauppiaita ja vahingossa ajauduimme tähän liiketoimintaan. Hänen nuorempi veljensä oli varannut liikehuoneiston uudesta kohteesta, kauppakeskus ELO'sta Ylöjärvellä. Valitettavasti hän kuoli tapaturmaisesti noihin aikoihin. Isolla veljellään oli tosi hyvin menestyvä taideliike Lempäälän Ideaparkissa. Lähdimme oman toimemme ohella exäni, poikansa ja minä pyörittämään tätä kauppaa. Haaveksuin eläköidyttyäni pyörittäväni taidekauppaa harrastus- ja mielenkiintopohjalta.

Kaikki olimme aika tavalla noviiseja tällä alalla, mutta joka päivä opimme kantapään kautta uutta. Saimme tutustua värikkäisiin taiteilijoihin ja värikkääseen asiakaskuntaan. Varsin monet taiteilijat olivat tai ovat kovia viinankäyttäjiä, ja maalaavat liukuhihnatyylillä saadakseen rahaa himoonsa. Onpa taiteilijoissa myös todella menestyneitä ja arvostettuja liikemiehiäkin.

Naurahdin jo kahden kuukauden kokemusten jälkeen, että voisin kirjoittaa kirjan "Kaksisataa tapaa poistua taidekaupasta ostamatta mitään". On jotenkin jännää, miten monet poistuvat kaupasta tai näyttelystä kantaen syyllisyyden taakkaa, etteivät ostaneetkaan.

Tyylimme ei ollut tyrkyttää, mutta monet asiakkaat mumisivat omistavansa jo niin paljon tauluja, etteivät nekään mahtuneet seinälle. Useat odottivat tilipäivää sanoen tulevansa uudelleen. Ei heitä vieläkään ole näkynyt. Monien rouvat kielsivät miestään ostamatta. Kävipä joskus niinkin päin, että mies kielsi rouvaa ostamasta. Jollakin asiakkaalla oli niin "vinot seinät", ettei niihin voinut ripustaa tauluja. Aika usea joko maalasi itse tai joku sukulainen maalasi.

Ihme kyllä, emme juuri saaneet luottotappioita, vaikka osa kaupoista syntyi luotolla, ja annoimme maksutositteen mukaan maksettavaksi nettipankissa. Pieniä "ohareita"  syntyi useinkin, kun asiakas sanoi menevänsä pankkiautomaatille nostamaan käteistä, mutta ei palannutkaan takaisin. Kerran möin kovan tinkimisen päätteeksi suurehkon taulun nuorelle rouvalle, mutta taulu ei mahtunutkaan hänen autoonsa eikä suostunut, että olisin kuljettanut sen liikkeen sulkemisen jälkeen kotiinsa, vaan kauppa mitätöitiin.

Ylöjärvellä parhaiten kävivät kaupaksi Pekka Patokallion työhevosmaalaukset, onhan Ylöjärvi Ypäjän jälkeen toiseksi suurin hevospitäjä. Myös Nikolai Lehdon naivismi möi hyvin, samoin Juhani Palmun ja Olli Joen grafiikka. Vanhat, perinteiset ja kuuluisat taiteilijat kuten Ali Munsterhjelm, Arthur Heickel ja muutkin maisemamaalarit eivät saaneet jalansijaa asiakaskunnassamme.

Ylöjärven markkina kyllästyi aika pian, ja taulukauppa hiljeni. Kerrankin olin töiden jälkeen  pitämässä liikettä auki. Koko illan aikana vain yksi ainoa asiakas meinasi astua sisään, mutta katsoin ilmeisesti liian pitkään häntä, koska hän kääntyi kannoillaan kynnykseltä astumatta kauppaan.

Kauppakeskuksessa meidän piti noudattaa aukiolosääntöjä, vaikka vapaalla kivijalkamyymälällä olisimme lyhentäneet aukioloa. Päätimme yksissätuumin irtaantua Kauppakeskus Elosta ja sitä kautta kiinteästä taulukaupasta. Pidimme varsin onnistuneen loppuunmyyntikampanjan. Lunastimme kukin loput osuudestamme ja lopetimme osakeyhtiömuotoisen liiketoiminnan.

Itse haaveilin edelleen eläkkeelle siirtyessäni perustavani pienen kivijalkamyymälän, ja päätin lunastaa varastot kumppaneiltani. Ostelinpa samaan aikaan lisää taidetta milloin mistäkin lähteestä. Aloin pitää taidemyyntinäyttelyitä, lähinnä Noitakäräjillä, mutta myös joulunalusaikoina eri kauppakeskuksissa. Kivijalkamyymäläidean kuoppasin jo ennen eläköitymistäni. Näin taulukaupasta tuli minulle harrastus ja virikettä arkeen näyttelyiden muodossa.

Tänä vuonna pystytin näyttelyn täysin yksin, enkä tuonut niin valtavaa määrää esille kuin edellisinä vuosina. Muutin myös hinnoittelua hyvinkin radikaalisti. Minulla on ylhäällä kunkin taulun ostohistoria, jolloin en tahattomasti tee tappiokauppaa. Tahallisesti kylläkin. Taulut ovat yksityisomaisuuttani, joten niillä ei sinänsä ole kirjanpidollista varastoarvoa, vaikka kaiken olen kyllä maksanut. Mutta koska ne eivät varastoituna parane eikä arvostuskaan ole muutamia taiteilijoita/tekniikkaa lukuun ottamatta nousussa, päätin myydä niitä jopa merkittävällä tappiolla. Hinnoittelin esimerkiksi Unto Liettyän taulut a' 200 € (aiemmin 390–450 €), Nandor Mikolan akvarellit a' 500 € (2200 €), Terry Laakson asetelmat 600–700 € (1600–2000 € ), ja niin edelleen.

Kauppa kävikin varsin mukavasti. Noitakäräjien aattona perjantaina väkeä kävi harvalukuisasti, mutta vain pari pariskuntaa ei ostanut mitään. Käräjälauantaina vierailijoita oli paljon, mutta suurin osa oli katselemassa näyttelyä, kun parkkeerasivat autonsa Urheilutalon maastoon. Sen verran'hyvä maku jäi kovasta työstä huolimatta, että varasin Urheilutalon jo ensi vuodellekin! Tervetuloa taas silloin. Toki myyn tauluja tarvittaessa varastostani Ruovedellä koska vaan.

Hieman hapan maku jäi perjantailta yhdestä merkittävästä kaupasta. Menestyvä ruovesiläinen liikemies tuli näyttelyyni, valitsi kasan arvotauluja ja sovittiin kaupat tuhansista euroista. Hän oli matkalla kyläreissulle, eikä hänen siten kannattanut ottaa tauluja mukaansa, vaan sovittiin, että nouto ja maksu tapahtuvat myöhemmin. Noh, kauppaa ei ole vieläkään tullut. Tällaisesta pyllähdyksestä huolimatta uskon taidekaupan pelisääntöihin edelleen.

Julkaistu 30.07.2018 12:27