Lokakuussa on hyvä käydä kirkossa

Olen nyt lokakuussa osallistunut kahteen hyvin erilaiseen jumalanpalvelukseen.

Kuun alussa oli siinä hoivakodissa, jossa tiistaisin käyn tervehtimässä “kavereitani“, ekumeeninen jumalanpalvelus, katoliset ja evankeliset järjestivät siis messun yhdessä. Itävalta on katolinen maa, evankelisia on vain 3,2  prosenttia väestöstä. Olen itsekin yllättynyt prosenttiluvun pienuudesta, evankelis-luterilainen kirkko on näkyvä ja aktiivinen vaikuttaja koko maassa ja varsinkin Wienin alueella.

En ole koskaan ennen nähnyt hoivakodin kappelin täyttyvän niin ääriään myöten kuin lokakuun messussa. Alttarin eteen järjestäytyi pari riviä rullatuolin käyttäjiä, heidän taakseen tuoleille rollaattorien tuella paikalle tulleet, ja mukana oli toki niitäkin, jotka jaksoivat kävellä itse, kenties hoitajan tai avustajan ohjaamana. Messun toteuttivat talon diakonit, evankelinen Katharina ja katolinen Alfred, säestäjä oli katolinen nunna Agnes. Messu oli räätälöity yleisölleen, sen teemana oli kiitollisuus syksyn sadosta ja  elämästä, puheosiot olivat yksinkertaisia, virret olivat tuttuja ja veisuu voimakasta.

Katselin joukkoa paikaltani, joka sattui olemaan edessä, alttarin vieressä. Seurakunta oli sekalainen, yhden puhelin pirisi, mutta hän ei tajunnut, että se on hänen puhelimensa, toinen nukahti, moni vain nuokkui, joku vilkutti vastapäätä istuvalle, mutta suuri osa pystyi seuraamaan puhuttua keskittyneesti, yhtymään Isä meidän -rukoukseen ja tekemään ristinmerkin ajallaan. Kaikenkaikkiaan tunnelma oli harras, mutta elämän hauraus oli siinä aistittavasti läsnä.

Pari viikkoa myöhemmin olin aivan toisenlaisessa messussa. Se pidettiin Wienin pienen sateliittikaupungin Mödlingin evankelisessa kirkossa, ja syy siihen, miksi ajoin sinne sunnuntaiaamuna anivarhain, oli se, että messu televisioitiin ja pastorina seurakunnassa on suomalainen Anne Tikkanen-Lippl. Olin paikalla ajoissa, ja jo parkkipaikalta kirkkoon kävellessäni kuulin vahvaa virrenveisuuta kirkon avoimilta ovilta. Olenko muistanut messun alkamisajan väärin? Ei, olin hyvinkin ajoissa, kirkossa vain harjoiteltiin ohjelmaa kohta alkavaa televisiointia varten. Istumapaikkaa en saanut, kirkko oli jo täpötäynnä sen ovelle tullessani, mutta pääsin sentään sisälle seisomapaikalle.

Kirkkokansaa opastettiin ennen televisioinnin alkua, miten käyttäytyä: ei pidä vilkuttaa kameralle, ei nykäistä naapuria, parasta unohtaa kokonaan kameroitten läsnäolo. Lapsikuoro harjoitteli ottamaan ajallaan oikeat paikat, jokainen ohjelman osio oli tarkkaan suunniteltu ja mitoitettu ajallisesti, jokainen puheenvuoro etukäteen sovittu ja kirjoitettu skriptaan.

Kirkonkellojen soidessa alkoivat kamerat pyöriä ja tallentaa tilaisuutta eri näkökulmista. Kaikki sujui konseptin mukaan, ripeästi mutta hätäilemättä. Anne oli valmistanut puhuttelevan saarnan ja esitti sen elävästi – ja kampaajallakin hän oli käynyt ja oli kaunis kuin kukkanen, se ei koskaan ole haitaksi televisioinnissa. Lapsikuoro lauloi puhtaasti, kukaan lapsista ei kaivanut nenäänsä, vain keskellä ryhmää seisova pieni poika haukotteli kerran hartaasti.

Ainoa yllättävä tilanne sattui kirkon takaosassa, mutta kamera ei sitä tallentanut: sivuovesta ohjattiin sisään vanha kumara mies, tohtori se-ja-se, joka oli vähällä pyörtyä. Hän sai takana olevan ohjelmatarkkailijan istumapaikan ja toipui vähitellen väsymyskohtauksestaan. Meidän lähelläolevien oli kuitenkin vaikea keskittyä seuraamaan ohjelmaa, niin voimakas virtsan ja lian lemu vanhasta miehestä lähti. Oli selvää, että hän oli niitä vanhuksia, jotka eivät enää pystyneet huolehtimaan itsestään ja hygieniastaan. Eikö hänellä ole ketään, joka auttaisi häntä hakeutumaan vanhainkotiin? Eikö kukaan auta häntä huolehtimaan vaatetuksestaan? Kysymykset risteilivät päässäni, mies oli minulle täysin tuntematon, en tiennyt mitään hänen elämästään, tilanteestaan.

Näissä kahdessa messussa tajusin taas kerran sen, että elämä on kaari, jonka loppupää laskeutuu maata kohti. Kaaren loppuosa ei aina ole sellainen kuin itse odotamme tai toivomme, se voi haperoitua, säröillä, se voi murtua, katketa yllättäen. Mistä voin tietää, miten minulle lopulta käy? Voin vain yrittää elää sovussa lasteni kanssa, hehän lopulta päättävät loppusijoituksestani siinä tapauksessa, etten itse enää pysty sitä päätöstä tekemään.                                                                                                                                                                                                                                                                       

Julkaistu 29.10.2018 11:11