Puhutaan sitten suomea

Kuten ensimmäisessä blogissani lupasin, jatkan vielä siitä, mihin silloin päätin tarinoimiseni:

Poikani asui vuoden verran Wienin 8. kaupunginosassa Josefstädter-kadulla, ja koska hän harrastaa valokuvausta, hän oli kerran kameransa kanssa kadulla kohdassa, josta näkyi Stephansdomin, suomeksi Pyhän Tapanin kirkon torni. Hän odotti sopivaa valaistusta, sitä hetkeä, kun illan rusko punaisi tornin takana olevan kaistaleen taivasta.

Hänen siinä asetellessaan kameraa jalustaan paikalle osui nuori mies, jäi seuraamaan hänen puuhiaan ja puhutteli häntä englanniksi – poikani ulkonäkö saa ihmiset helposti ajattelemaan, että englannin kieli olisi varma veikkaus kommunikaatiokieleksi. Oliko hän ammattivalokuvaaja?, ohikulkija kyseli.


Ei suinkaan, omaksi huvikseen hän vain etsiskeli silloin tällöin kuvauskohteita, poikani vastasi ja kertoi huomanneensa heti, ettei englannin kieli ollut kyselijän äidinkieli. Niinpä hän ehdotti siirtymistä saksan kieleen, mutta sai vastauksen, ettei se kieli juuri ollut englantia vahvempi.

- Mikä sitten on äidinkielesi?, poikani kysyi tuntemattomalta.
- Suomi.
- Puhutaan sitten suomea, poikani ilahtui ja kertoi, ettei valitettavasti hoksannut ikuistaa toisen hämmästynyttä ilmettä.
- Miten on mahdollista, että puhut suomea? (Ben ei tosiaankaan näytä tyypilliseltä suomalaiselta!)
- Äitini on suomalainen, minä ja sisareni puhumme suomea, vaikka saksa ja englanti tietenkin ovat minulle helpompia. Lapsena vietimme joka kesä muutaman viikon mökillä Suomessa.
- Missä se teidän mökki siellä on?
- Ruovedellä se on.
- Ja minun äitini taas on kotoisin Virroilta!
- Eikö se ole ihan lähellä Ruovettä, poikani muisteli, olen tainnut käydäkin siellä joskus.

Terveisiä vain Virroille, pojan sukunimi oli Rantala, mikä hänen äitinsä nimi sitten mahtaakaan olla.

Kerron tarinan vakuuttaakseni lukijani vielä kerran siitä, ettei suomi suinkaan ole maailmalla mikään salakieli, jota kukaan ei ymmärrä. – Lisää kielitarinoita? Olin kerran menossa konserttiin ja odotin kiireisenä vihreää valoa ylittääkseni kadun, kun kuulin vierelläni kahden nuoren sanovan toisilleen suomeksi:

- Annetaan ton mummun mennä ensin, sillä näyttää olevan kiire!
- Kiire on, vastasin, mutta niin on teilläkin, olette varmaan menossa samaan konserttiin kuin minä.

Olin menossa kuopiolaisen kuoron konserttiin Votiv-kirkkoon, joka oli lähellä, mutta niin oli konsertin alkamisaikakin. Mielessäni olin iloinen siitä, että nuoret käyttivät siistiä kieltä, ja mietin, mikä olisi mahtanut olla vastaukseni, jos olisin kuullut heidän höystävän puhettaan sillä kuuluisalla v-sanalla, joka saa minut näkemään punaista.

Jouduin kerran työmatkalla vaihtamaan konetta Bankokissa. Istuin odottamassa yhteyslentoani, kun kuulin takaani vanhan amerikkalaisen parin keskustelua, selkeän lauseen: ”Suomi on pieni maa, mutta kyllä niitä suomalaisia silti tapaa joka puolella maailmaa.” Olin yksinkertaisesti liian väsynyt nostaakseni käteni: täällä istuu yksi suomalainen!

Kirjoittaja on äidinkielen opettaja ja kirjailija. Hän on Ruoveden yhteiskoulun ensimmäisiä ylioppilaita. Vuodesta 1973 Asunta-Johnston on asunut Wienissä. 

Julkaistu 03.02.2015 17:00