Takki

Talvi on muisto vain, ainakin täällä Várbalogissa, jossa jo kukkivat niin sireenit kuin kielotkin. Mutta talvesta jäi muistoja, yksi niistä on takkitarina.

Lensin Suomeen helmikuun lopulla juhliakseni Pirjon syntymäpäiviä ja saadakseni kerrankin hiihtää. Hiihtämisestä ei tullut mitään, lunta oli niin niukasti, että oli parempi panna jalkaan pitkävartiset saappaat ja lenkkeillä jalan.

Pirjon juhlat Väärinmajan Tapiolassa sen sijaan onnistuivat mainiosti. Samaan aikaan juhli sisarenpoikani Antti Tampereella uudenuutukaista tohtorintitteliään, niin että sisareni suunnistivat sinne. Pääsin heidän autossaan mukavasti juhlapaikalle, ei muuta kuin takki harteille ja matkaan. Sovittiin, että he viestittävät, kun ovat lähtöaikeissa Tampereelta. Jos paluuaika sopisi minulle, he poimisivat minut autoon, muussa tapauksessa kävelisin kotiin sen parikilometrisen metsätaipaleen, verestäisin tavallaan nuoruusmuistojani: kuinkahan monta kertaa olen mahtanut kävellä sen matkan kotiin Tapiolan kylätansseista!

Logostiikkasuunnitelma toimi erinomaisesti, sisareni ajoivat iltayöstä Tapiolan pihaan: ”Tules nyt jo sieltä!” Mutta minulla oli ongelma: en löytänyt takkiani mistään, sitä ei yksinkertaisesti ollut naulakossa, josta takit jo olivat vähentyneet, kun osa vieraista oli lähtenyt. Minun oli pakko kertoa ongelmastani Pirjolle, ja pakkohan minun oli jokin takki ottaa päälleni, takitta en voinut lähteä. Nappasin siis sen, joka oli lähellä sitä kohtaa, johon olin oman takkini ripustanut, huivini oli siinä hyvänä merkkinä.

Ajoimme kotipihaan, sisareni silmäilivät ”uutta” takkiani. - Kamala! sanoi Pauliina. Kato nyt itekin, ihan muovisen näköinen, kankea, tököttää jotenkin kummasti sun päälläs!
- No, ei tämä nyt ihan mahdoton ole. Ja huppukin tässä on, omassa takissani ei sellaista ole. Ei se minun takkini yhtään kummempi ollut, samanlaisia toppatakkejahan ne kaikki on! minä puolustin saalistani. Elina oli puolellani:
- Ei toi takki tosiaan ihan kauhea ole, hätätilassa sitä voi kyllä pitää. Ja nythän on hätätila!
- No joo, kaikenlaisia tekeleitähän sitä nykyään takeiksi sanotaan, Pauliina irvisteli.
Menimme sisään. Ensin meidän oli selvittävä Pörje-koiran hellistä tervehtimisseremonioista, vasta sen jälkeen pääsi riisuutumaan.

Kun ripustin takkia eteisen takkinaulakkoon, olin pudottaa silmäni: Minun Takkini Riippui Siinä! (Muistan vieläkin syvän hätäännykseni: olenko tullut hulluksi!?)
- Mitä ihmettä, tuossahan minun takkini on! Miten se on mahdollista? Pauliina ripusti samaan aikaan omaa niin sanottua ykköstakkiaan kaappiin, Tampereen matkalle on sentään pukeuduttava vähän paremmin kuin kirkonkylänreissuille. Hän vilkaisi minua ja vaihdokastakkiani vähän tarkemmin:
- Kas, mutta sehän on minun kauppareissutakkini! Miten sinä sen olet päällesi löytänyt?
- Otin kiireessä tästä naulakosta, se oli ilmeisesti oman takkini vieressä tai päällä, mistä minä tiedän. Ja niin kuin sinä sitä takkia haukkua rätkätit, omaa takkiasi!
- Secondhand-takki, en edes muista, mistä sen olen löytänyt, kyllä sillä kauppareissut voi tehdä. - Voipa hyvinkin! Siitä olimme kaikki kolme samaa mieltä.

Monet naurut on saatu nauraa, kun olen kertonut takkijuttua. Mutta nauruhan pidentää ikää; olis vain hauska tietää, paljonko tästä nyt tuli lisää…

Kirjoittaja on äidinkielen opettaja ja kirjailija. Hän on Ruoveden yhteiskoulun ensimmäisiä ylioppilaita. Vuodesta 1973 Asunta-Johnston on asunut Wienissä. 

Julkaistu 06.05.2015 12:14