Muistoja, muistoja…

Viimeinen päivä mökillä tänä kesänä, kävelen haikeana mökkipolkua, viimeisiä kertoja. Päivä on aurinkoinen, niin kuin nämä viimeiset päivät ovat olleet; kesä tuli, minä lähden.

Yhtäkkiä polulla välähtää auringonsäde johonkin kirkkaaseen kivensärmään. Siruun? Kaukainen muisto pulpahtaa mieleeni:

Olin yksin mökillä, kuten olen usein ollut sen jälkeen, kun lapseni aikuistuivat. Oli elokuinen lauantai-ilta, olin saunonut Pyhkiöllä ja palailin saunatarvikkeita kantaen mökille. Alkoi sataa tihuuttaa, niin että nostin pääni päälle muovipussin, jossa saunapyyhkeeni oli. Nopea silmien liike: piilolasi tipahti toisesta silmästäni polulle.

Pysähdyin heti, tiesin tarkalleen, mihin kohtaan piilolasi putosi. Ei siis hätää, kyllä se sieltä löytyisi, ajattelin ja kumarruin etsimään sitä. Etsintääni vaikeutti se, että minulla oli piilolasi vain toisessa silmässä, näkökykyni oli siis kovin rajallinen. Mutta linssihän oli aivan nokkani edessä, toki sen sokeanakin löytäisin, siitä olin varma. Oli vain varottava astumasta sen päälle, linssi oli sen ajan kova piilolasi.

Elokuun ilta oli jo pitkällä, alkoi hämärtää. Äiti – hän oli silloin vielä elossa – oli ilmeisesti katsonut talon ikkunasta menoani ja huomannut, että tutkin polkua. Hän huuteli ja kysyi, mitä oikein kyykistelin siellä polulla. Kun hän kuuli, että etsin piilolasiani, hän tuli vahvistukseksi etsintäjoukkoihin.

-Totta kai se löytyy, jos se kerran tähän on pudonnut, hän sanoi. Oletko varma, että se putosi juuri tähän kohtaan?
- Aivan varma! Pysähdyin sillä sekunnilla, kun huomasin piilolasin putoavan. Se jopa rapsahti pudotessaan. Se on siis hiekalla tässä jossain.

Etsimme ja etsimme, mutta piilolasia ei löytynyt. Hämärä tiheni. Lopulta päätimme mennä nukkumaan ja jatkaa etsintöjä seuraavana aamuna. Panin jonkin tikun polulle merkiksi siitä, mihin linssi oli suurin piirtein tipahtanut.

Aamun etsinnät tuottivat yhtä vähän tulosta kuin iltayön vaivannäkö. Vähitellen oli luovutettava. Olin löytänyt pudonneen linssin jopa Enontekiön lenkkipolun sammaleesta, kun sen kerran sinne olin kadottanut, mutta tällä kertaa linssi oli ja pysyi kadoksissa. Merkillistä, linssin piti olla juuri siinä, puolen neliömetrin alalla, aivan varmasti se oli siinä.

En muista, miten nopeasti silloin sain uuden piilolasin kadonneen tilalle, mutta muistan tarkalleen sen kohdan polulla, johon linssi piiloutui. Joka kerta kulkiessani polkua jalkaisin sen kohdan ohi katson maahan ja ajattelen, että kenties linssi sittenkin osuu jonakin päivänä silmiini. Ei ole osunut, ellei sitten tämänpäiväinen auringonsäde heijastunut juuri siitä tai sen sirpaleesta.

On aika sanoa näkemiin niin mökkipolulle kuin auringon kimallukselle järvenselällä mökkini edessä. Bis nächsten Sommer!     

Kirjoittaja on äidinkielen opettaja ja kirjailija. Hän on Ruoveden yhteiskoulun ensimmäisiä ylioppilaita. Vuodesta 1973 Asunta-Johnston on asunut Wienissä                                                                                                                                                        

Julkaistu 26.08.2015 16:51