Meillä tehdään näin, entä teillä?

Lueskelin viikko pari sitten tullutta Ruovesi-lehteä (17.2.2016). Oli hauska lukea juttua Honkalakodin asukkaiden, heidän omaistensa sekä Visuveden maahanmuuttajaperheitten yhteisestä iltapäivästä, joka päättyy tanssiin ja iloiseen liikuntaan musiikin tahdissa.

Mieleeni pulpahti tapahtuma tyttäreni parhaan ystävättären, iranilaisen Nicin häistä vuosia sitten. Tyttäreni toimi kaasona, Nici oli lapsuudessaan meillä kuin oma tytär, koska hänen vanhempansa asuivat Iranissa, hän taas sisarustensa kanssa Wienissä, jossa he kävivät koulua. Minut oli hääillallisilla paikoitettu pääpöytään, Nicin vanhempien viereen. Ilta päättyi tanssiin, niin kuin perinteinen hääilta päättyy. Jossain vaiheessa Nicin isä katsahti ympärilleen ja lausahti: - Eiköhän mekin tästä lähdetä tanssimaan.

Nostin jo vähän takapuoltani tuolilta, kuvittelin, että sanat oli osoitettu minulle. Mutta ei, Nicin isä nykäisi lähellä istuvaa toista vanhaa miestä, ja miehet lähtivät yhdessä tanssilattialle. Kerroin myöhemmin naureskellen Nicille väärinkäsityksestäni, ja hän selitti, ettei iranilaisessa kulttuurissa ole tapana, että mies pyytää naista tanssiin, miehet tanssivat keskenään, naiset toistensa kanssa.

Kansainvälisessä työpaikassani (IAEA) totuin kyllä kohtaamaan eri kulttuureista tulleita ihmisiä, mutta ne kohtaamiset tapahtuivat työn eivätkä tanssin parissa. Kerran asiakkaanani oli uusi, libanonilainen tarkastaja. (Tehtäväni oli varustaa tarkastajat asianmukaisella infopaketilla heidän lähtiessään tarkastusmatkalle.) Olin vähän hämmentynyt siitä, että tämä mies kosketteli käsivarttani selittäessään minulle, minne oli lähdössä ja mitä tarvitsisi. Tutustuessani häneen paremmin tajusin, ettei sillä koskettelulla ollut mitään tekemistä lähentelyn kanssa, mies vain oli tottunut siihen, että fyysinen kosketus, hipaisu, kuului ystävälliseen käytökseen, minä taas kunnon suomalaisena tunsin oloni epämukavaksi, ellei keskustelukumppanini ja minun välillä ollut vähintään metrin ilmatila. Kulttuurien konflikti! Sellaisiin tottui.

Minun nuoruudessani oli paljon niin sanottuja kirjoittamattomia sääntöjä, totesin tutustuttuani tulevaan aviomieheeni ja lasteni isään, ghanalaiseen Thomakseen. Jokainen suomalainen tiesi, miten on oltava ja elettävä, mikä sopi ja mikä ei. Eihän niin voi tehdä, sanoin Thomakselle Suomessa usein, ja hän katsoi minua hämmästyneenä: miksei voi? No, kun niin vain ei tehdä, vastasin joskus kärsimättömästi, mutta hän ei tietenkään ollut vastaukseen tyytyväinen, vaan vaati selitystä: miksi? Miksi lakanat pitää mankeloida ja rullata kääröille, jotka muistuttavat pientä halkoa? Miksi juustoa höylätään juustohöylällä, joka tuottaa hengenohuita siivuja? Miksi kunnon perheenäidin pitää ostaa mansikoita sesonkiaikana ja pakastaa niitä omaan pakastimeen, vaikka pakastettuja marjoja saa kaupasta läpi talven?

Luin viime sunnuntain Hesarista (6.3.2016) erinomaisen artikkelin seitsemästä irakilaisesta veljeksestä, jotka ovat tulleet Suomeen edellisen muuttoaallon aikana 1990-luvun alussa ja kotiutuneet Helsingin ja Hyvinkään seuduille. He kaikki toimivat nykyään oman työnsä ohella tulkkina uusille tulokkaille. He kertovat tarinoita kulttuurien kohtaamisesta ja sopeutumisen vaikeudesta: kerran oli vähällä tulla tappelu bussipysäkillä, kun joku nuori kaveri sanoi v-alkuisen sanan ja irakilaiset luulivat tämän tarkoituksella haluavan loukata heitä, Irakissa ei kiroilla julkisilla paikoilla, se on loukkaavaa.
”Parhaimpia ovat suomalaiset mummot ja papat. Heiltä me saimme parhaat neuvot siitä, miten täällä Suomessa ollaan.” Virallisessa kotouttamisjärjestelmässä sen sijaan olisi ollut veljesten mukaan parantamisen varaa, kieltä kyllä opetettiin, mutta ei kulttuuria, pojat kertovat ja sanovat pelkäävänsä, ettei Suomessa ole ymmärretty, mihin kulttuurierojen viidakkoon turvapaikanhakijat joutuvat.

Minusta juuri tässä on kotouttamiskysymyksen ydin: vieraille on kerrottava, miten Suomessa eletään, mikä on maan tapa, mikä ei. Kaikki kirjoittamattomat säännöt on ”kirjoitettava”, sanottava ääneen, selitettävä, kerrottava. Se saattaa joskus olla vaikeaa, mutta vain niin menetellen päästään yhteisymmärrykseen. Sen lisäksi on pidettävä mielessä, ettei meidän oma suomalainen kulttuuri ole missään mielessä ”parempi” kuin toisten ihmisten kulttuuri ja tavat, me vain olemme siihen tottuneet, toiset eivät. Mutta jos tulijat haluavat jäädä Suomeen ja Ruovedelle, he ovat varmasti halukkaita oppimaan paikalliset tavat.

Lisää yhteisiä iltapäiviä ja tapahtumia, joissa tulijoilla on mahdollisuus kohdata paikallista väestöä tai joissa paikalliset voivat tutustua vaikkapa heille uusiin ruokiin. Se kannattaa. 

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva äidinkielen opettaja ja kirjailija. Hän on Ruoveden yhteiskoulun ensimmäisiä ylioppilaita. Vuodesta 1973 Asunta-Johnston on asunut Wienissä

Julkaistu 17.03.2016 09:47