Tuttuja kotimetrossa

Ruovesi-lehden uutena blogikirjoittajana on varmaan paikallaan aloittaa seuraavalla tositarinalla:

Istuin eilen Wienin kotimetrossani, U3:ssa, ja vinosti edessäni seuraavalla penkillä oli perhe, jonka arviolta 5-vuotias lapsi oli levoton, kitisi ja kieppui aikuisten ympärillä. Kuulin ryhmään kuuluvan miehen sanovan selvällä suomen kielellä: ”Kuule, täällä metrossa täytyy kaikkien istua kiltisti paikallaan!”

Vaikkei asia minulle kuulunut eikä lapsi minua häirinnyt, niin minulta pääsi spontaanisti:
- Niin täytyy, ehdottomasti!
- Jaa-ha, täällähän taitaa olla muitakin suomalaisia! Oletteko peräti paikallinen asukas?
- Olen, olen! Yli neljäkymmentä vuotta olen tässä kaupungissa asunut. Mutta te taidatte olla turisteja?
- Juu, me on juuri tultu tänne ja lapsi on vähän väsynyt. Tarkoitus on viikon verran katsella kaupunkia, majapaikka on tuolla vähän kaupungin ulkopuolella, mikäs sen kylän nimi nyt olikaan, Klee… Kleeder…
- Oliskohan Kledering? Siellä keskushautausmaan takana?
- Juu, se juuri. Se on käytännöllistä, jos sattuis jokin haaveri, niin olis siinä jo valmiiksi lähellä hautausmaata…
Siinä sitten juteltiin niitä näitä ja vilkuiltiin metropysäkkien nimiä. Turistit olivat menossa keskustaan, jäisivät siis pois Stephansplatzilla. Sinne oli vielä vähän matkaa, rauhoitin heitä ja lupasin sanoa, koska ollaan lähellä. Matkalla ehdimme jo löytää yhteisen tuttavankin, Jyrkin. Tottahan toki minä Jyrkin tunsin, eikös hän asu nykyään Espanjassa?

Mistä olin kotoisin? Se oli vääjäämätön kysymys. Kerroin olevani Ruovedeltä ja olin jo aloittamassa selitystä, että se on Tampereen pohjoispuolella, kun juttelukumppanini huudahti:
- Me ollaan Tampereelta, kyllä minä Ruoveden tiedän! Sieltä oli ennen eduskunnassa sellainen mies kuin Mikko Asunta.
- Tunsin tyypin, hän oli isäni!

Siinä vaiheessa kaivelin lompakkoni esille ja ojensin miehelle käyntikorttini. Ja sitten lähestyttiinkin jo Stephansplatzin metroasemaa ja turistien oli noustava ja poistuttava junasta.
Se kokemus minulla on jo entuudestaankin, että suomalaisia on joka maailman kolkassa, ei koskaan pidä luottaa siihen, että suomi olisi jonkinlainen salakieli, jota voi puhua niin, ettei kukaan ympärillä ymmärrä. Mutta kun alkaa tapailla maailmalla oman kylän tai kotiseudun ihmisiä, niin silloin hätkähtää.

Ei tämä tietenkään ensimmäinen kerta ollut: Pöytäniemen (nykyisin Metz) Aino-Marjattaan oli ensimmäinen suomalainen, johon tutustuin Wienissä sen ansiosta, että ovinaapurimme oli hänen assistenttinsa Wienin maatalous-metsätieteellisessä yliopistossa. Pirjo Lillsunde taas osallistui ensimmäisenä Wienin-vuotenaan (ja Suomen lähettämänä eksperttinä) YK-keskuksen suomalaisten joululounaaseen ja kertoi vierustoverilleen – ystävättärelleni – nimilistamme nähtyään, että hänellä oli koulussa ollut Asunta-niminen luokkatoveri. Sen kuultuani soitin hänelle ja kuulin, että kyseessä oli Aino-Kirsti Asunta. No mutta, hän on sisareni! minä hämmästelemään. Kävi ilmi, että Pirjo oli Ollikaisen Pirjo, kotoisin Väärinmajasta niin kuin minäkin; kotitalojemme välillä on ehkä kuutisen kilometriä, linnuntietä. Ja viimeksi tapasi poikani sattumalta kaupungilla nuoren miehen, jonka äiti on kotoisin Virroilta… Mutta siitä seuraavalla kerralla.

Palataan siis asiaan. (Inhoan jostain syystä muodikasta sanontaa ”palataan!”, vaikka se on lyhyt ja ytimekäs.) Tarkoitus on päivittää näitä kuulumisia – niin ajankohtaisia kuin muistelupätkiäkin – noin kerran kuukaudessa. Sopiiko?

Kirjoittaja on äidinkielen opettaja ja kirjailija. Hän on Ruoveden yhteiskoulun ensimmäisiä ylioppilaita. Vuodesta 1973 Asunta-Johnston on asunut Wienissä. 

Julkaistu 19.11.2014 16:27