Rouhijaosastolta miesten valmentajaksi

Jääkiekko. Tämä tulee selväksi jo alusta lähtien: Ruovedellä luistimensa nauhat ensi kertaa sitonut Sanna Leppämäki ei halua tulla kohdelluksi naisvalmentajana, vaan valmentajana. Näin siitäkin huolimatta, että Oriveden Fortunan miesten III-divisioonajoukkueen valmentajana tällä kaudella aloittanut Leppämäki on naisena alallaan harvinainen tapaus.

Suomen Jääkiekkoliitossa arvellaan asiaa kysyttäessä mututuntumalla – kaikkia noin 4 500 seuraa tarkistamatta – ettei yhdestäkään toisesta seurasta löydy naista miesten vastuuvalmentajana III-divisioonassa tai tätä ylemmällä sarjatasolla.

Leppämäki itsekin myöntää, ettei ole Jääkiekkoliiton kursseilla tavannut naisvalmentajia kuin kerran.

– Jääkiekko mielletään niin miehiseksi maailmaksi. Ehkä seuroissa pelaajat ja seurajohto eivät ole olleet valmiita tähän, mutta asenteet muuttuvat pikku hiljaa, Leppämäki uskoo.

Ruovesiläinen Sanna Leppämäki opiskeli kaksivuotista liikuntaneuvojan tutkintoa, kun Oriveden Fortunan valmennuspäällikkö Ville Lehmus kysäisi kiinnostusta miesten jääkiekkojoukkueen valmentajaksi. Leppämäki piti kysymystä aluksi vitsinä, kunnes Lehmus parin kuukauden kuluttua toisti kysymyksensä.

Leppämäki astui tehtäväänsä toukokuussa. Kun hän sitten tapasi ennen juhannusta ensimmäistä kertaa joukkueen jäseniä, ilmassa oli jännitystä – siitä huolimatta, että hän on valmentanut muutaman kauden kiekkotyttöjä ja -poikia Virroilla.

– En ole esimerkiksi koskaan peluuttanut, se jännitti ensimmäisissä peleissä eniten. Pelin tempo oli nopeampi kuin mihin on junnujen ja naisten kanssa tottunut, ja kentällä tapahtuu paljon enemmän: tulee kolhuja ja loukkaantumisia, mitkä vaikuttavat peluutukseen, ja päätökset on tehtävä nopeasti. Edelleen välillä tuntuu, että on vähän kiire, ja pari kertaa on tuomarikin tainnut käydä huomauttamassa, että pitäisi vaihtaa nopeammin. Kakkosvalmentajan saaminen helpottaisikin peluuttamista.

Fortuna voitti Sanna Leppämäen johdolla syksyn kahdestatoista pelistään kymmenen. Tavoitteena on päästä 6. tammikuuta alkavasta jatkosarjasta neljän parhaan joukkoon ja pelaamaan kakkosdivisioonan karsintoja.

– Aluksi tuntui, että on aseeton vaihtoaitiossa, kun omalla tekemisellä ei pysty vaikuttamaan pelin kulkuun. Pulssi nousi ensimmäisissä peleissä korkealle. Mietitytti, osaanko puuttua oikeisiin asioihin, kertoo naisten Mestistä Jypissä vielä viime syksynä pelannut Leppämäki.

Valmentamisen pariin hän lähti jo nuorena ja veti kilpahiihtotaustallaan hiihtokouluja Ruovedellä 13-vuotiaana. Hänelle valmentaminen antaa paljon: näkee erilaisia persoonia ja joutuu kasvamaan itsekin ihmisenä. Takana on ajatus jatkuvasta kehittymisestä.

– En halua olla auktoriteetti, vaan moderni, pelaajalähtöinen ja helposti lähestyttävä. Tykkään, että pelaaja uskaltaa sanoa kehitysideoitaan.

Hänelle valmentamisessa oleellista on kokonaisuuden suunnittelu. Pelaajien kanssa tärkein työ tehdään viikon kolmissa harjoituksissa. Pelin aikana hän antaa melko vähän palautetta, ja yleensä vain hyvistä suorituksista, sillä pelaajat tietävät itse mokat, ja niistä pitää päästä yli nopeasti. Välillä pitää herätellä joukkuetta, mutta vielä ei ole tarvinnut piirtää fläppitaululle.

– Jos en normaaliäänellä saa asia selväksi, mun pitää katsoa peiliin.

Käymänsä nuorisovalmentajakoulutuksen jälkeen hän aikoo jatkaa parin vuoden kuluttua jääkiekkovalmentajatutkintoon ja myöhemmin vielä lajiliiton järjestämään valmentajan ammattitutkintoon.

Kun Fortunan miehiltä kysyy, mikä on muuttunut uuden valmentajan myötä, he asettelevat sanojaan. Joku pelaajista sanoo, ettei sukupuolella ole väliä, mutta toinen väittää sillä olevan jotain merkitystä. Miehet kertovat, että joukkueella on ollut niin monentyyppisiä valmentajia, että on vaikea verrata:

– Ei ole tullut isompia muutoksia. Ennakkoasenteita oli varmaan puolin jos toisin, mutta niistä on päästy yli, kertovat pelaajista Mikko Aho ja Jussi-Petteri Syvänen, jotka tosin ovat muutenkin tottuneet naisiin jääkiekossa, sillä heidän joukkueenjohtajanaan toimii Annina Aho.

Yhtä kaikki Leppämäen asema vaikuttaa kiistattomalta. Tästä kertoo muun muassa se, että aluksi valmentaja vaihtoi varusteensa eri pukukopissa, kunnes sai pelaajilta luvan tulla myös miesten koppiin.

– Välillä tuntuu, että he haluavat vähän testatakin, valmentaja arvelee.

Valmentaja ja kapteenit löysivät yhteisen sävelen melko helposti.

– Tämä on hauska joukkue. Haasteellista on se, että pelaajilla on monenlaisia tavoitteita. Toisilla kova hinku päästä ylemmäksi, mutta toisille joku muu on tärkeämpää kuin jääkiekko, Leppämäki kuvailee.

Tuuhoskylässä asunut Sanna Leppämäki hiihti ja meloi kilpaa 23-vuotiaaksi.

– Olisin halunnut pelata jääkiekkoa jo pienestä, mutta se ei vain ollut käytännön syistä mahdollista. Isoveli Lauri opetti luistelemaan. Alhonjärven jäällä pelailtiin, isä tai isoveli aurasivat, siinä oli hyvä jää.

RuoSkAn naisten harrastejoukkueeseen hän lähti 16-vuotiaana. Joku vinkkasi muutaman vuoden kuluttua, että kannattaisi pyrkiä Tapparaan.

– Kun tulin Tapparaan vasta aikuisiällä, en tietenkään saanut hirveästi peliaikaa. Selväähän se on, että kiekonkäsittely ja tekniikka eivät voi olla sillä tasolla kuin pienestä asti harjoitelleilla.

Kehitys harppasi eteenpäin Virroilla Kiekko-Karhujen naisten joukkueessa, joka pärjäsi Mestiksessä. Hän pelasi kaikkia muita paikkoja paitsi maalivahtina, mutta oma suosikkipelipaikka oli laitahyökkääjänä.

– Kun olen fyysinen, niin rouhijaosaston paikka sopi mulle.

Tietyllä tavalla häntä jäi harmittamaan, että jäi katsomatta, mihin asti rahkeet riittävät.

– Kun vasta 23-vuotiaana aloitin, niin oli selvää, että huipulle en enää ehdi, vaikka kehitystä tapahtuikin peliuran loppuun asti. Olin innokas harjoittelemaan. Koitin silti olla vertaamatta muihin ja katsoin vain omia aikaisempia suorituksiani, kertoo 35-vuotias Leppämäki.

Pelaajaura päättyi jyväskyläläisessä Jypissä viime vuodenvaihteeseen.

– Se oli hieno syyskausi, mutta sitten työt ja valmennus nousivat etusijalle. Lisäksi lopettamispäätöstä vahvistivat pahentuneet selkävaivat. Pääsin Jypissä mukaan laadukkaaseen toimintaan, siihen oli hyvä lopettaa.

Leppämäki ei sulata sitä, että jääkiekkoilevia naisia verrataan usein kiekkoileviin miehiin.

– Naiset ja miehet vain ovat fysiologisesti hyvin erilaisia. Naiset voivat silti olla erittäin taitavia, ja heillä voi olla vähintään yhtä hyvä pelikäsitys kuin miehillä.

Omaa valmentajan tehtäväänsä hän tekee kulukorvauksilla, jotka eivät riitä edes bensamaksuihin – mutta sama tilanne olisi myös miesvalmentajalla.

Hän myöntää jääkiekon pyörivän aina päässä.

– En pysty irrottautumaan, ei ole sellaista hetkeä, ettei se olisi takaraivossa.

Sanna Leppämäki muutti Ruovedeltä 2002 Tampereelle insinööriopintojensa takia, mutta hän on edelleen kirjoilla Ruovedellä ja käy viikoittain kotitilalla Tuuhoskylässä.

– Insinöörien maailma on miehinen, mutta jääkiekko on vielä miehisempi.

Yhtä asiaa hän ei jää kaipaamaan naisten urheilusta:

– Naisten pukukoppielämä on miehiin verrattuna vähän mutkikkaampaa, naisilta puuttuu ehkä vähän itseironiaa. Miesten kuittailu on rankkaa, naisille ei voisi ikinä sanoa samalla tavalla kuin täällä, Sanna Leppämäki nauraa.

Julkaistu 03.01.2018 08:41