Räjähdysten kaikua ja jäätävää tuulta Jämärissä

Vastaanottokeskus
Ovi avautuu  harmaan, laatikkomaisen kerrostalon käytävässä. Sisällä on lämmin ja siellä tuoksuu hyvältä – olisiko se vaniljaa? Asunto on ollut neljän kuukauden ajan irakilaisen Adulkadhim Al Sultanin ja Afrah Mnatin ja heidän neljän lapsensa koti.
 
Syyskuussa, kun perhe Bagdadista lähti,  oli hellettä. Päivälämpötila nousi yli 40 asteen. Jäminkipohjassa ei tammikuun alussa saatu ihan samoja numeromääriä pakkasta, mutta alle 30 mentiin reilusti.  Lämpötilaero olisi siis 70 astetta. Yhtä suuria eroja löytyy muutenkin. Bagdad on suurkaupunki, arvion mukaan yli 6 miljoonaa asukasta. Sillä on juuret syvällä historiassa ja kulttuurissa. Jäminkipohja on kylä pienessä Ruoveden kunnassa  maaseudulla, täällä  muutenkin harvaan asutussa maassa. 
 
Suurin ero ja samalla syy perheen hurjaan matkaan on ero sodan ja rauhan välillä. 
Jäminkipohjassa ei tarvitse pelätä itsemurhapommittajaa, tarkka-ampujaa tai miliisin tekemää sieppausta.
 
Perheen jäsenet ovat kokoontuneet olohuoneeseen, jossa on kaksi sohvaa ja nojatuoleja. Ilmeet ovat vähän jännittyneitä, kohteliaita. 
Tulkin välityksellä keskustelu alkaa, välillä kangerrellen 
Vaikka vieraat - tulkki Sowad, toimittaja ja vastaanottokeskuksen vastaava ohjaaja Terhi Kettunen -  vakuuttavat yhteen ääneen, että kestitystä ei tarvitse, isäntä, emäntä ja isommat lapset poistuvat keittiöön. Jäämme vähän hämmentyneinä juttelemaan keskenämme. 
Pian vieraiden eteen kannetaan pienet pöydät, mehua, suklaata keksejä. 
– Kulttuuri on sellainen, ei voi olla niin, että vieraalle ei mitään tarjottaisi, selventää Sowad isäntäväen puolesta.
– Silloin olisi pihi.
 
Palataan Bagdadiin. Miksi valtion virkamiehenä verotoimistossa Bagdadissa työskennelleen Abdulkadhimin perhe on nyt jäätävässä Jäminkipohjassa?
Tiivistettynä näin: Miliisi sieppasi Alin, 18. Tähtäimessä oli isä, pojan avulla perhettä kiristettiin. Vankeudessa Alia pahoinpideltiin niin, että hän sai aivoverenvuodon. Perheeltä kiristettiin rahaa: kun tarpeeksi maksetaan, Ali vapautettaisiin. Kiristäjien vaatima summa saatiin kerättyä perheen ja ystävien kesken, Ali pääsi hengissä kotiin. Mutta pelko ja ahdistus jäi niin pojalle kuin koko perheelle. 
– Meni hermot, kääntää Murad.
Pelko väkivallasta oli läsnä elämässä koko ajan. Nuorimmainen, 7-vuotias tytär Duaa ei uskaltanut enää mennä pääovelle, kun ovikello soi. 
– Emme tienneet, palaavatko lapset koulusta. En tiennyt palaanko itse töistä. Emme tienneet, olemmeko kaikki illalla vielä elossa.
 
Alin sieppaus oli käännekohta. Jääminen ei ollut enää vaihtoehto. Pakomatka Bagdadista alkoi 9. syyskuuta. Suunnaksi perhe otti Suomen, sillä oli kuultu uutisia, että täällä tulijoita kohdellaan hyvin.
Ensimmäinen etappi oli naapurimaassa Turkissa. Sieltä salakuljettaja vei veneellä perheen Välimeren yli Kreikkaan. Isä ja äiti selittävät yhteen ääneen, millaista merellä oli. Nuoret lisäävät jotain. Vaarallinen, vaarallinen matka, kääntää tulkki.
Kuvia tästä matkasta suomalaisetkin ovat viime syksynä katsoneet. Rantaan selvinneiden pelkoa, helpotusta, paniikkia. Hukkuneita. Muistiin palaa pienen pojan rantaan huuhtoutunut ruumis.
Abdulkadhimin ja Afrahin perhe selvisi. Vielä heillä oli tuhansia kilometrejä edessä.
Abdulkadhim kertoo, että 12 päivän päästä matka jatkui bussilla Kreikasta Makedoniaan, siltä Serbiaan, Unkariin, Itävaltaan, Saksaan. Viimein jo Pohjoismaihin, Tanskaan ja Ruotsin läpi Suomeen.  Nyt ollaan perillä!
 
Kotona Bagdadissa Ali kävi lukiota, Nooralzahra, 14, ja Fatima, 15, olivat koulussa yläasteella. Kuopus Duaa oli aloittanut ensimmäisen luokan.
Esikoispoika Ali seisoo haastattelun ajan vakavana ja hiljaisena isänsä vieressä. Muut kommentoivat vilkkaasti, välillä selitetään käsin, hän tarkkailee. Ujo hymy leviää pojan kasvoille kuitenkin vasta, kun puhutaan jalkapallosta. Ali haluaa opiskella tietotekniikkaa ja pelata jalkapalloa. Koulussa mieliaineita ovat englanti ja matematiikka.
Fatima on erityisen lahjakas matematiikassa ja hyvä koulussa muutenkin. Hän pitää piirtämisestä ja historiasta. Keskiarvo oli 96/100 pistettä, liki kympin tyttö siis.
Mitä haluaisit harrastaa?
– Soittaa pianoa, sanoo Fatima. Silmät syttyvät, kun hän ajattelee soittamista.
Perheen pienin komppaa heti isosiskoa. 
– Haluan soittaa pianoa. Ja leikkiä nukeilla!
Tyttäristä keskimmäinen, Nooralzahra toivoo, että voisi voimistella. Ja kirjoittaa tarinoita lapsille.
Isä ja äiti nyökyttelevät, Nooralzahrahilla on mielikuvitusta. Tarinoita ei kuitenkaan voi nyt kukaan lukea, ne jäivät matkalle. Salakuljettajat määräsivät, että mitään ei voi ottaa mukaan. 
Uusia tarinoita ja satuja on tulossa.
– Haluan kirjoittaa niitä suomeksi, kun opin!
 
Fatima haluaa isona koneinsinööriksi. Alia kiinnostaa ohjelmointi. Ekaluokkalainen Duaa pomppii sohvassa istuallaan, kun odottaa vuoroaan. Hänen suunnitelmansa ovat selvät, hän kyllä tietää, mikä haluaisi isona olla:
– Opettaja, hän sanoo suomeksi. 
– Suomen kielen opettaja! Olisiko tulokasluokan opettaja tehnyt tyttöön vaikutuksen...
Nooralzahrahin ammattitoiveeseen on vaikuttanut perheen kohtalo.
– Aivolääkäri, hän toteaa.
 
Vastaanottokeskuksen ohjaaja Terhi Kettunen kertoo, että perheen alaikäiset lapset ovat valmistavalla luokalla Pekkalan koulussa. Luokkia on kaksi, isommille ja pienemmille. Ali ja vanhemmat käyvät suomen kielen tunneilla 5 tuntia viikossa.
Kaikki tästä perheestä tietävät, että uuden elämän avain on kielen oppiminen.  Monta sanaa tytöiltä helähtääkin jo suomeksi: hei, kiitos. Ja ikänsä he osaavat kertoa suomeksi. Seitsemän. Neljätoista. Viisitoista.
– Suomen kieli on vaikeaa, sanoo Nooralzahrahin tulkin välityksellä. Häntä huolestuttaa se, miten sitten pärjää, kun puoli vuotta valmistavalla luokalla on ohi. Sitten pitäisi tulla toimeen tavallisella suomalaisella luokalla.
 
Kun kysyn kavereista, tytöt vilkaisevat toisiaan ja ovat hetken hiljaa.
– On kavereita, koulussa.
Perhe on kyläillyt myös suomalaisen perheen luona. Ystäväperhe toi lahjoja lapsille.
– Ja tämän!, Duaa juoksuttaa näytille värillisestä paperista askarrellun kukkakoristeen.
 
Parasta Suomessa on perheen vanhempien mielestä ollut se, että lapset voivat mennä kouluun ilman pelkoa väkivallasta. Molemmat kehuvat yhteen ääneen saamaansa kohtelua. Suomi on ottanut heidät hyvin vastaan.
Abdulkadhim Al Sultan haluaa töihin. Nyt kuitenkin vain odotellaan. Jos oleskelulupa myönnetään, perhe haluaisi lähteä Helsinkiin ja rakentaa elämänsä uudelleen siellä.
Pidemmälle tulevaisuuteen ei näe kovin tarkasti. Kunhan lapsilla vain olisi hyvin.
Oleskeluluvan odotus on pitkä, siitä riippuu kaikki. Kaksi maahanmuuttoviranomaisen haastattelua on jo ohi. Tulossa on vielä ainakin yksi, ehkä enemmänkin. Ja ratkaisu, josta riippuu niin paljon.
Äidillä on vielä yksi toive tulevaisuudelle: että Ali pääsisi pian lääkäriin. Aivovamma huolestuttaa vanhempia, koko perhettä.
 
 
Fakta
Turvapaikanhakijat Ruovedellä
 
Ruovedellä  on nyt yhteensä 318 turvapaikanhakijaa kolmessa kylässa: Jäminkipohjassa, Visuvedellä ja Ruhalassa.
Valmistavien ryhmien opetuksessa Ruovedellä 59 lasta Pekkalan ja Visuveden kouluissa.
Turvapaikanhakijoita on  Ruovedellä seuraavista maista: Irak, Syyria, Nigeria, Eritrea, Somalia, Gambia, Etiopia, Kamerun, Sudan, Bangladesh, Afganistan, Venäjä, Ukraina, Meksiko.
 
Julkaistu 13.01.2016 12:24