Napanuorani kotiseutuun

Lokakuun 19. päivänä sain houkutelluksi englantilaisen ystävättäreni, entisen kollegani mukaani konserttiin Wienin Konzerthausiin. Lahden sinfoniaorkesteri Okko Kamun johdolla esiintyi siellä ohjelmassaan Sibeliusta ja Jaakko Kuusiston konsertin viululle ja orkesterille. Erinomainen konsertti! Viulusolisti Elina Vähälä soitti ylimääräisen ja konsertin lopulla yleisö sai raivokkailla suosionosoituksillaan taivutelluksi orkesterin – tai paremminkin sen kapellimestarin – jopa kahteen ylimääräiseen. Siihenkään ei yleisö ollut tyytyä, se yritti houkutella Kamua ja orkesteria soittamaan vielä jotain. Ei onnistunut: Kamu otti ensiviulistia kainalosta ja antoi merkin orkesterille, ”nyt lähdetään!”

Menin ohjelmavihkon kanssa backstagelle hakeakseni siihen Kamun nimikirjoituksen. Meille jonottajille kerrottiin, että Kamu on väsynyt. Lopulta pääsin kuin pääsinkin tapaamaan maestroa, esittelin itseni ja sanoin olevani kotoisin Ruovedeltä. Ihanko siis ruovesiläinen, hän sanoi, ja minä korjasin: aivan, olen ruoveteläinen! Sanailimme hetken siitä, onko Ruovedellä asuva ihminen ruovesiläinen vai ruoveteläinen; selitin Kamulle, että nuoremmat ihmiset ja muualta tulleet ovat mieluummin ruovesiläisiä, mutta minun ikäpolveni – siis vanhemmat ihmiset – ruoveteläisiä.

Mitä tekemistä tällä konserttielämykselläni on Ruovesi-lehden kanssa? Voi tokkiinsa, totta kai sillä on suora yhteys Ruovesi-lehteen! Mistä muualta kuin Ruovesi-lehdestä tietäisin Okko Kamun yhteyksistä Ruoveteen, ei niistä muissa medioissa selosteta. Tiedän tarkalleen, milloin Musiikkia, Ruovesi! -tapahtuma kesäisin käynnistyy, vaikken pääsisikään osallistumaan siihen, koska kesämatkani Ruovedelle ajoittuu vasta heinä-elokuulle.

Olen asunut yli neljäkymmentä vuotta Wienissä, mutta koko ajan minulle on Ruovesi-lehti tullut. Ja tulee, niin kauan kuin elän enkä dementoidu. Tiedän toki, että voisin lukea lehteä netistä, mutta se ei anna samaa tunnetilaa kuin paperilehden lukeminen. Silloin kun isä vielä eli, hän tilasi lehden minulle joululahjaksi. Isän kuoltua kesti vähän aikaa, ennen kuin tajusin, että minun oli itse tilattava lehti ja maksettava siitä. Nykyään, kun olen lehden nettiversion blogisti, saan lehden ilmaiseksi, hurraa! Ja kiitos!

Tänään, 30. lokakuuta, postilaatikossa oli kaksikin Ruovesi-lehteä: 21.10. ja 28.10. päivätyt – lehden perilletulo ei ihan optimaalisesti onnistu, mutta mitä siitä, eivät sen uutiset ole minulle päivän päälle ajankohtaisia, haluan vain seurata kotikuntani yleistä kehitystä. (Joskus on jokin lehti väsähtänyt matkalle, mutta ei sekään mitään suurta hallaa ole minulle aiheuttanut, tietääkseni.)

Ensimmäinen ongelma lehden lukemisessa on sen paperikääreen avaaminen niin, ettei jonkin etusivun artikkelin kohdalle syntyisi kovin isoa reikää. Juuri niin: reikää! Paperikääre on nimittäin liimattu yhteen niin, että se on takertunut itse lehteen, ja sen avaaminen on kerta kaikkiaan mahdotonta ilman, että kääre ”syö” palan lehdestä. (En usko, että kotimaan tilaajilla olisi sama ongelma, muuten se varmaan olisi aikoja sitten korjattu.) 28.10. päivätystä lehdestä meni kääreen mukana pala artikkelista ”Hätämajoitustiloista ei vielä sopimusta”. Sivun toisella puolella on reiän kohdalla pilapiirros, sen reikäisyys ei minua niinkään häiritse. (En edes voi tingata alennusta lehden vuosimaksusta, kosken sitä nykyään itse maksa!)

Mitä sitten luen Ruovesi-lehdestä? Kaiken, sanon suurpiirteisesti. Luen, ainakin vilkaisen jokaisen jutun, vaikken niihin kaikkiin paneudukaan. Ensimmäisenä lehden avattuani vilkaisen kuolinilmoitukset. Silloin tällöin jokin kuolinilmoitus hätkähdyttää. Niin kävi, kun luin Seppo Kangasniemen kuolinilmoituksen: muistin heti, että viimeksi häneltä saamassani meilissä hän kertoi matka- ja konserttisuunnitelmistaan, oli täynnä elämää. Sitä paitsi huomasin, että Seppo oli tasan vuoden nuorempi kuin minä!

Tutustuin Seppoon uudestaan (kävimme samaa yhteiskoulua, ja sitä paitsi Seppo asui kortteerissa Harakkalassa Huhtasilla, ja Huhtasen Helena taas oli meidän Liisan ja samalla kaikkien meidän sisarusten hyvä ystävä) muutamia vuosia sitten, hän oli Budapestissa kylpylässä ja otti yhteyttä. Oli kesä, istuin Unkarin taloni patiolla ja kuuntelin pihan lintuja, kun kännykkäni soi: ”Täällä on Kangasniemen Seppo, muistatko sellaista ihmistä?” Muistin, hämärästi. Hän halusi tulla käymään Várbalogissa, sovimme, että haen hänet autolla Hegyeshalomin asemalta. Mietin, miltä hän mahtoi näyttää, tuntisinko hänet. Olin vähällä napata mukaani väärän miehen – kovin moni mies ei sillä asemalla junasta noussut – mutta kun Seppo asteli keppiinsä tukeutuen minua vastaan, tiesin heti: Seppo! Ensivisiitin jälkeen hän kävi parikin kertaa talossani ja tutustui joihinkin ystäviini. Kerran kun Pirjo Lillsunde oli käymässä Wienissä ja poikkesi Várbalogissa, saimme illalliskutsun kreikkalaisen Ifigenian, Pirjon kollegan ja ystävän luo. Kerroin, että minulla oli vieras, ja mutkattomasti Ifigenia kutsui Sepon mukaan illallisille.

Tarinani Ruovesi-lehdestä on huomaamattani rönsyillyt. Mainitsemisen arvoista lukutottumuksissani on se, että luen tarkkaan yleisöltä tulleet kirjoitukset, koska ne peilaavat mielialaa paikkakunnalla. Kesän lähetessä tutkin tarkkaan tapahtumakalenterin ja mietin, mihin voisin osallistua. Viime kesänä kävin kirkossa laulamassa Runebergin virsiä ja vietin päivän Pekkalan kartanossa taideseminaarissa, pari tilaisuutta mainitakseni. Näyttelyt on nähtävä, Pyynikkilän kesänäytelmä on koettava; tiedän jo, että ensi kesänä vuorossa on ”Vaahteramäen Eemeli”.

Ruovesi-lehti on napanuora kotiseutuuni, ja vaikka olen jo varsin aikuinen, en halua katkaista sitä napanuoraa. Eläköön Ruovesi-lehti kauan ja vireänä!

Maija Asunta-Johnston

Julkaistu 12.11.2015 10:08