Joulukuu vartiossa

Koulunjohtaja pääsi vihdoin ja viimein puheensa loppuun: ”Hyvät vastavalmistuneet. Teillä on loistava tulevaisuus edessänne maailman nykyaikaisimmissa poliisilaitoksissa. Välineet ja henkilökohtaiset varusteet ovat huippuluokkaa ja...” Perhe ja kaveritkin kannustivat: ”Opiskele aina poliisiksi asti.”
Kesä kului mukavasti oppipoikana maijassa ja jalkapartiossa. Vanhemmat työtoverit olivat sellaisia persoonia ja lahjakkuuksia, että usein ihmettelin, mitä he täällä tekivät. Esimiehetkin käyttäytyivät yleensä reilusti, vaikka poikkeuksia tietysti oli. Onneksi nämä ylikomisariot pysyttelivät enimmäkseen toimistoissaan aikaansa kuluttamassa.


Konnat naureskelivat virkavallan ”moderneille” rikostorjuntavälineille, ja valitettavasti myös tavalliset kansalaiset välillä virnistelivät nähdessään poliisimiehen teryleenipaidassaan, diagonaalihousuissaan ja verikauha päässään. Huvitti puheet nykyaikaisista tiloista; asema oli huonommassa kunnossa kuin Hennalan kuuluisat kasarmit, missä kävin armeijan.

Joulukuussa aloitin lähetystövartioinnin. Passimiehen kovan koulun käyneet evästivät noviisia: ”Jos turistit jotain kysyvät, niin heiluta kättäsi epämääräiseen suuntaan ja vastaa vain tisvei, niin kyllä ne yleensä siihen tyytyvät. Äläkä ota kelloa mukaasi, kaksi tuntia paanalla on pitkä aika. Ja pistä paljon siviilikuteita virkavaatteiden alle. Ja jätä aivosi narikkaan.”
Kävelen ryhdikkäästi kilometrin vartiopaikalleni Helsingin sydämeen. Siellä komeilee valtakunnan tärkein ja tarkoin vartioitu rakennus: Presidentinlinna. Keskustan liikenne on hiljaista näin alkuillasta ja Kauppatorillakin hääräilee vain pari kuusen myyjää yltyvässä tuulessa.
Yritän ottaa museoikäisellä käsiradiolla yhteyden tukiasemaan, mutta masiina pysyy mykkänä. Nyt jo myrskyää. Espa on lähes autio. Yksinäinen lokki käy kuitenkin morjestamassa ja kääntyy sitten kaupungintalon katon suojiin.

Huonolaatuisesta sadetakista alkaa vesi tulla läpi. Talvikengätkin tuntuvat märiltä. Kumisaappaita ei laitokselta löytynyt, oli kai joskus ollut, mutta ne oli varastettu. Räntähiutaleet ovat jo jalkarättien kokoisia. Paleltaa.
Mittaan linnan edustaa askeleilla, askelpareilla ja välillä ristiaskeleillakin. Hyvä ettei ketään ole näkemässä, luulisivat vielä poliisimiehen olevan juovuksissa virkapaikallaan. Presidentinlinnan ja kaupungintalon ikkunoissa loistavat kynttilät muistuttavat Ruoveden ja Lempäälän kodikkaista lapsuuden jouluista, ja mieli herkistyy. Muistot lämmittävät vain hetken, sillä nyt palelen jo tosissani. Tupakkaakin tekee mieli.
Olen jo kaivamassa kessuaskia povitaskustani, kun tunnen aavistuksenomaista liikettä housunpuntissa, ja samalla jotain kostean lämpöistä valuu kenkääni. Sitten kuuluu takaani: ”Nej, men Fifi, nu går vi hem.” Pieni villakoira keltaisessa sadetakissaan tassuttelee tyytyväisenä, käännähtää sitten ja jää tuijottamaan. Se haluaisi ilmeisesti sanoa, että vaihda poika alaa ja rupea vaikka kusitolpaksi.

Tästä ei parane huudella kenellekään, panevat muuten maitojunalla kotio, ajattelen.
Vaihtokin tulee lopulta. Joulukuuta. Myrskyää.
Unto Nieminen
Nummela

Julkaistu 21.12.2016 08:55