Lastenrinne, hyvä rinne

Nyt jännittää, kovasti. Ja aivan kaikki: lasketteluvälineiden sovittelu, hissiin meneminen, sieltä pois pääseminen, rinteen laskeminen. Olen lupautunut kokeilemaan muutamaa laskettelurinnettä, eikä tästä voi enää pakittaa. Suksia vuokratessani tunnustan olevani laskettelemassa ensi kertaa ainakin kymmeneen vuoteen, ja saan heti rohkaisevan kommentin: ”Laskettelu on kuin polkupyörällä ajo: kun sen kerran oppii, ei sitä unohda.”

Auraan lasten rinteen ylhäältä alas asti. Epävarmalta tuntuu, mutta kun sen pahempaa ei tapahdu, ei muuta kuin uudestaan. Kohta uskallan jo kokeilla auraamisen lomassa kevyttä painon siirtoa sukselta toiselle. ”Hyvinhän se sujuu”, hissinhoitaja kannustaa lähes joka laskun jälkeen auttaessaan sompahissiin. Kun auraaminen alkaa riittää, painan aina vain rohkeammin ulkosuksella. Alan jo muistaa hiukan rytmiä ja vauhdin hurmaa, ja pieni tarkkaamattomuus töyssyssä on heittää nurin. Siirryn seuraavaan rinteeseen ankkurihissillä. Taas jännittää, pääsenkö siitä irti mäen huipulla. Kun mikään ei tunnu liian vaikealta, päivästä jää hyvä mieli.

Kokonaan toinen luku on se, kun ilmoittaudun lautailukouluun. Ainoa tavoitteeni on selvitä päivästä ilman terveyskeskuskäyntiä. Lajilla on rento maine, joten minäkin päätän ottaa kevyesti: jos puolikin metriä pääsen laudalla, se on jo voitto.

Kuten aavistelin, muut koululaiset voisivat olla ikänsä puolesta vaikka lapsenlapsiani. Selittelen itselleni, että kyllähän minäkin tuossa iässä olisin mennyt sananmukaisesti pää kolmantena jalkana, ihan ilman ajatustakaan siitä, että jotakin voisi sattua. Mieleeni tulevat lapsuuden mäenlaskut, kun puusuksilla hurjastelimme mäkeä sokkona pipo silmille laskettuna ja jokainen kaatuminen teki mäestä entistä arvaamattomamman.

Opettaja ehdottaa meille laskuasennoksi vasenta jalkaa edessä. Liuku tasamaalla oikea jalka vapaana tuntuu mukavalta tasapainoharjoittelulta. Laskeudumme mäkeä luisutellen, joko selkä tai kasvot alarinteeseen päin. Tasapaino horjuu tämän tästä. Kanttiakin haetaan. Pysäytän vauhdin istahtamalla, ennen kuin se kiihtyy hallitsemattomaksi.

Välillä opettaja pyytää yksinkertaisesti vain tulemaan konttaamalla tai takapuolta siirrellen oikeaan paikkaan. Kun hän sitten komentaa laittamaan painon etummaiselle jalalle ja kurkottamaan supernaisen asennossa alarinteeseen, kieltäydyn kunniasta. Onhan kaiken arkijärjen vastaista syöksyä koko kehon painolla kohti tuhoa. Haluan pitää painon takimmaisella jalalla.

Vajaan parin tunnin rupeaman jälkeen olen tyytyväinen: olen ehjä ja sain käsityksen lajin vaativuudesta. Tuskin silti uskallan uhmata kohtaloani toista kertaa. Halfpipet ja slopestylet saavat minun osaltani jäädä.

Julkaistu 14.02.2017 17:23