Lubenter

Rakas kopperoni vintin perällä on muuttunut kidutuskammioksi. Se on täynnä tupakinsavua, ja ihmisten äänet sinkoilevat kuin ämyristä korviini. Työnnän taas kerran lattiaan puhkaistun bukkaputken tukkoon tyynyllä, mutta eläminen ja oleminen alakerrasta kuuluu silti häiritsevänä.

Välillä kiikuttaa ovikello vetoavasti, välillä pirisee puhelin vaativasti. Molempien masiinoiden hälyihin hukkuu sanat ylioppilaskirjoituksiin lukemisesta. Joku ei vielä tästäkään lannistu vaan viskaa pari lumpparia piskuiseen ikkunaani.
Päänuppini on kuin Haminan kaupunki, eikä aivonystyräni pysty suodattamaan päntätystä yhtikäs mitään ainakaan tässä ympäristössä.
Läväytän kirjojen kannet kiinni tältä illalta ja suljen silmäni.

Muistot matkaavat menneeseen ja keskikouluun. Mikään välkky en siellä ollut enkä toki nelkkukaan, mutta tarkkaavaisena tunneilla ja ahkerana läksyjen lukijana pysyttelin kahdeksikon tuntumissa tappiin saakka.
Räknäsin, että tämä on tässä, mutta vanhempieni painostuksesta ja erityisesti parhaitten kavereitteni pyynnöistä, jatkoin housujeni kuluttamista lukiossa. Siihen maailman aikaan oli vielä statusta ja naapureiden härnäämistä, kun saattoi kehaista sopivassa tilanteessa meidän Pertin tai Helenan lukevan ylioppilaaksi.

Muutamassa vuodessa muuttui koulumaailmakin radikaalisti. Ison veden takaa ja lähempääkin vyöryivät aatteet ja vaatteetkin koululaitoksiin. Perustettiin kilpaa teinikuntia sun muita poliittisia populoita ja joukossa tyhmyys tiivistyi. Ja jos et kuulunut johonkin sakkiin, olit ulkona kaikin tavoin.
En halunnut näiden narusta vedettävien kerhoihin ja kuljinkin melkein koko lukioajan omia polkujani.
Johtuiko sitten tästä, mutta oppikirjojen syvällisempi tutkiskelu meni sivujen tunteettomaksi pläräykseksi, puhumattakaan tunneilla kuuntelemisesta.
Avaan silmäni ja päätän uuden elämäni huomenissa lähteä kirjakimpsuineni Ruoveden Järvenpäähän hiihtolomalle – lukemaan – rauhassa.

Olen aina tykännyt linja-auto-, juna- ja lentoasemista. On mukava katsella ihmisten tulemisia ja menemisiä. Mietiskellä ja arvuutella tykönäni sen ja sen henkilön elämän kaarta.
Kovasen kaarassa on tunnelmaa ja matka taittuu nopeasti tutun kaunista talvimaisemaa ihaillen.

Saan kortteerikseni ison peräkammarin. Hiljainen huone, kuten talon isäntäväki sitä kutsuu.
Tosi on, sillä sinne eivät kuulu edes keittiön suurikokoisen seinäkellon kaikuvat kumahduksetkaan.
Päivät rytmittyvät rutiinilla. Tieto ei lisää enää tuskaa ja viikko vajeneekin vauhdilla.
En olisi kuunaan uskonut pystyväni tähän maratooniin. Vaikka ulkona kultapallo keikkui jo korkealla, tuskin maltoin pistäytyä happihyppelyllä kylän raitilla.
Ja niin käy, että minäkin sen himoitun valkolakin saan tyytyväisenä ja tyydyttävästi painaa ohimoilleni keikkumaan.

Julkaistu 01.03.2017 13:03