Peppi ja Lotta loikkasivat sydämeen

Neljä silmäparia vilkuili vähän väliä ikkunasta ulos. Keittiöstä tuli kahvin ja tuoreen pullan tuoksua. Matot olivat raikkaan puhtaat, sillä Virva oli kuluttanut kokonaisen lauantai-iltapäivän niiden jynssäykseen. Huh, se oli ollut kamala urakka – ruveta nyt keskellä tammikuuta ja pakkasia mattojen pesuun!

Olen jo monta vuotta miettinyt, että haluaisin lukea uudestaan joitakin lapsuuteni suosikkikirjoja. Ystäväni jakoi saman toiveen, ja hän tarttuikin vielä kerran lähtemättömän vaikutuksen tehneeseen nuortenkirjaan Savu, preerian villihevonen. Pettymys oli suuri, kun lapsuuden aarre ei tuntunut aikuisena kovin kummoiselta.

Hänen varoituksestaan huolimatta nappaan kirjaston pöydälle täkyksi jätetyn, 1955 ilmestyneen Rauha S. Virtasen Seljan tytöt.
Seljan neljän sisaruksen ja heidän ystäväpiirinsä maailma vaikuttaa tänään kovin idealistiselta. Nuoret perustavat teatterikerhon, parantavat maailmaa ja hiovat marjavarkauteen hairahtaneen naapurin pojan luonnetta.
Muuten siistikuntoisen kirjan viimeiselle sivulle on tekstattu ruskealla tussilla: hyvä kirja.

Luen Seljan tyttöjä hauskana ajankuvana. Olen täysin varma, että kahlasin sen kiihkeän lukemisen nuoruusvuosina moneen kertaan, vaikka se ei jättänytkään mitään muistijälkiä, kuten Salainen puutarha, Viisikko, Peppi, Neiti Etsivä, Anna, Melukylän lapset, Tiina, Lotta...
Rakastamieni kirjojen sankarit olivat poikkeuksellisen aikaansaavia ja räväköitä neitejä. Omalle mielikuvitukselle jäi runsaasti tilaa, kun sivuilla oli korkeintaan jokunen mustavalkoinen piirroskuva.
Kirjat tarjosivat myös varman pakopaikan ikävistä asioista.
Muistan eräänkin jouluaaton, kun uppouduin yläkerrassa kirjakasaani, vaikka joulupukin jo huudeltiin saapuneen. Toivoin niin kovasti lahjaksi luistimia – mutta samalla pelkäsin, etten niitä saa. Helpompaa oli viivytellä omissa puuhissaan.

Koska olin varsinainen kirjatoukka, kassillisesta luettavaa ei riittänyt moneksi päiväksi.
Raahasin sitä ensin nuorten osastolta, sitten vähitellen arkaillen aikuistenkin puolelta, jossa tarjontaa oli monin verroin. Kunnankirjaston valikoimien rajat tulivat vastaan jossakin vaiheessa, ja lainasin samoja niteitä yhä uudestaan.
Kävin kirjastossa niin taajaan, ettei minun enää tarvinnut vilauttaa valkoista pahvista kirjastokorttiani, vaan kiva kirjaston täti lausui lainaustiskillä ääneen ulkoa muistamansa maagisen numerosarjan, lupalappuni kirjojen taivaaseen.
– Ja eikös taivas jo vaalene idässä, huudahti Rea hiljaisesti. Kohta on uusi päivä.

Lainaukset Rauha S. Virtasen kirjasta Seljan tytöt.

Julkaistu 22.03.2017 18:21