Anttilan keväthuumaus

Antsu alias Ana tahi Anttoni oli erämies vailla vertaa.
Varsinkin suvilomien aikaan metsä- ja kalamies pyyteli vedenviljaa ja metsän riistaa lähes ammattimaisesti. Silloin se lampsi mieluiten jollekin erämaalammelle Jäminkipohjassa mato-onki völjyssä ja joskus myös katiskanrohjo kainalossa, selkärepussa kimpale suolalahnaa ja kuksallinen hyvää konjakkia. Oli ja eli harvoja vapaa-aikansa hetkiä saletisti nautiskellen.

Leivän tienaamisessa Antsun elo pääosin kului, ja metvurstiakin sai rievänsä päälle, jos eivät urakat kusseet.
Työmaata riitti Pohjankylässäkin siihen aikaan riskille ja osaavalle nuorukaiselle, kolmivuorotuurina aina pyhän seutuja myöten.
Anttoni kuuluikin alusta loppuun Ruoveden sahatyömiesten valiojoukkoon.

Silloin tällöin teimme yhdessä kalareissun lähimmälle metsäjärvelle, ja siellä sahuri oli elementissään. Se puhui koko ajan kuin ruuneperi, väänsi vitsiä vaikka mistä ja veteli samalla lihavia ahvenia vanhalla koivupahlallaan tumman veden syövereistä. Olinkin oppipoikana niissä karkeloissa.
Myöhemmin pilkkionginnan ollessa suosittua Suomessakin ruinasin kaveriani talvikalaan, mutta vannoutuneen mato-onkijan mielestä se oli hullujen hommaa, missä kaksi nälkäistä vain kyttäsi toistaan ja jossa palellutti pallinsakin alta aikayksikön kyhjöttäessään jonkun onnettoman avannon äärellä.

Niin vajeni aika. Metsät kasvoivat ja puu teki kauppansa. Kessua paloi ja hapantakin vähän, mutta mato-onkimiestä en vain saanut houkuteltua pilkkijäille.
Sulavesikarkeloihin onnellinen onkimies kyllä jo lähti pyytämättäkin ja jopa kinuamalla minua mukaansa.
Vanha vihtahousu puuttui kuitenkin elämän kulkuun, ja kova työmies joutui huilimaan parhaassa iässään. Nappinapostelulla päivittäin pysyi tauti jotenkin kurissa, mutta hikiset ja rakkaat kotiaskareet oli jätettävä muiden kontolle.

Nyt oli vapaalla miähellä ja vanhallapojalla laatuaikaa niin järvillä ja joilla kuin metsissä ja vainioillakin, mutta talviongelle en vapaata miästä saanut vieläkään.
Elämä kuljetti minut pääkaupunkiseudulle, mutta sukulaisiltani kuulin, että eräs eläkeukko oli hankkinut oikein viimeistä huutoa olevan virvelin ja käynyt jo monta jännittävää tappelusta Näsijärven haukia vastaan.
Luppoaikoinani poikkesin useinkin Hämeen perillä, enkä siinä kerinnyt kunnolla edes tulokahveja hörpätä, kun Antsu oli jo hoputtamassa vesille.
Niillä retkillä sain vähintäinkin lyhyen oppimäärän edestä tietoa puunjalostuksen ihmeellisestä maailmasta. Talvionginnasta en enää sanonut halaistua sanaa.

Eräänä huikaisevan kauniina kevätiltana pikkulinnut lauloivat, että Lamminkylän jäällä oli nähty varmuudella Anan näköinen miehen rohjake tanssahtelemassa kairansa ympärillä hauki sylissään kuin Anttila konsanaan keväthuumauksessaan keväisellä nurmella.
Unto Nieminen
Nummela

Julkaistu 04.04.2017 16:22