Sorvin ääressä

Yö oli kulunut tavanomaisesti: pari vikahälytystä toisesta kerroksesta, muutama kuseksija talousrakennuksen porttikongissa, polttariporukan rohkeimman yritys rikkoa Suomen ennätys korkeushypyssä Espan puolella sekä kapakoista notkujien ovien ja ikkunoiden rynkyttelyt.
Päästän yövuoron raskaan raatajan nukkumaan ja otan rintamavastuun.

Mariankadun ovet käyvät heti aamusta kuin Peltolammin Saluunassa, missä aikoinaan luettiin poliisikoulun kokeisiin. Presidentinkanslian työntekijöitä, remonttireiskoja, asiakkaita, tavaraa ja postia tulee ja menee ja suurin osa on tarkistettava huolellisesti.
Tukiasema viestittää presidentin olevan liikkeellä. Kahveetakin tekee mieli. mutta keittää ei kerkiä. Talonmies Pikkarainen on arvannut kiireeni ja kiikuttaa höyryävän mukin eteeni.

Museoviraston erityissuojelun kohteena olevilla ruman harmailla ladonovilla kolkuttelee jo ”IsoArska” vaativasti. Se tuo silloin tällöin pikku hönössään postia kansliaan.
Menen varmuuden vuoksi ovelle vastaan, sillä kaveri saattaa joskus olla hyvinkin pahapäinen.
– Olis kirije resitentillen, se sopertaa ja mennä viuhtoo jo menojaan.
Ulkomaan kilvissä oleva auto pysäköi linnan eteen ja kuljettaja painelee jo vauhdilla Katajanokan suuntaan. Vihellän perään. Kuski onneksi kuulee ja kääntyy takaisin. Manu on jo korttelin päässä. Varmistan että käsiradio pelittää ja sähköportit sisäpihalle toimivat. Lippis päähän ja nopea silmäys virkapukuun; peiliin ei tällä iällä enää kärsi katsoa.
Avaan veräjät, pysäytän liikenteen ja teen kunniaa; valtionpäämies on virkapaikallaan.

Nyt on hetki aikaa hengähtää: vieraita alkaisi tulla puolentunnin päästä. Siivooja hoitaa päivystystilamme jälleen asumiskelpoiseksi ja samalla parannetaan hiukan maailmaa. Virastomestari noutaa päivän postin, vaihdetaan kuulumiset ja jatketaan harjoituksia.
Iltahukilainenkin tulee töihin ja kysyy naureskellen:
– Onko tilanne vakava muttei hallinnassa ja ei kai sulia ole kiirusta ollut?
Turvamiehetkin käyvät moikkaamassa ja keskustellaan tovi ensiviikon valtiovierailusta.

Yllättäen ullakon kaikki hälyttimet pärähtävät soimaan ja ruutuun pamahtaa se kuuluisa veikkausrivi: kaksi ristiä ja loput peruutettu.
– Ei saakeli, mitä ne nyt ja kukahan siellä koluaa? hätäännyn.
– Hetkinen, sinnehän taisi mennä se huoltomies, muistelen.
IItapäiväkin on yhtä sutinaa ja suihketta; ”liikettä o ku HämeenkaruIla”, sanos Tampereen likka.
Hyvän ja ammattitaitoisen työkaverin kanssa homma kuitenkin sujuu mukavasti. Syömässä ja henkilökohtaisilla asioillaankin voi käväistä rauhassa.
Vihoviimeiset vieraat, toimittajat ja valokuvaajat poistuvat linnasta. Kotio päin tekee lähtöä Suomen tasavallan presidentti Mauno Henrik Koivistokin, ja minä.
Unto Nieminen
Nummela

Julkaistu 23.05.2017 18:04