Siittiö vai sikiö

Ylioppilaskokeen lukutaidon kokeessa ei ehkä ensi vuonna arvioida enää oikeinkirjoitusta. Asiaa perustellaan sillä, että kahdesta äidinkielen kokeesta lukutaidon koe mittaa ennen kaikkea luetun ymmärtämistä ja analysointia ja sen arvioinnissa kohtuuttoman suuren osan pisteistä vievät moneltakin kokelaalta ”pintatason” virheet eli oikeinkirjoituksen erheet.
Erottelu pintaan ja sisältöön on kuitenkin ongelmallinen. Ilmaisun tapojen hallinta ja sanavaraston laajuus vaikuttaa myös sisältöön ja sen ymmärtämiseen, eiväthän ne erillisiä asioita ole.

Asiasta maanantaina kirjoittanut Helsingin Sanomat oli lukenut opettajien Facebook-ryhmää. Lehti nosti opettajien raportoimia esimerkkejä käsitteistä, jotka opiskelijoilta menevät helposti sekaisin. Aika pieni ero on kiireinen ja kiireellinen tai luodata ja luotsata. Merkitys muuttuu aika oleellisesti, jos sekaisin menevät kiusaus ja kiusaaminen, pöyheä ja pöyhkeä saati sitten luettelossa mainittu sanapari siittiö ja sikiö.
Jos siittiö uhkaa sekoittua sikiöön, ei ole kyse enää kielen pintatasosta, vaan ymmärtämisestä.
Juttukokonaisuudessa kerrotaan vielä, että kirjallisuudentutkija ja kriitikko sekä äidinkielen kokeen sensorina toiminut Lasse Koskela on haastattelussa muutama vuosi sitten todennut, että ylioppilaskokeiden tulokset pysyivät pitkään vakaina, mutta tulokset romahtivat 1990-luvun puolivälin jälkeen. Yhtenä syynä romahdukseen hän piti äidinkielen kurssien supistamista.
Oikeinkirjoituksen ja kielen sääntöjen tuntemus on siis huono ja ylioppilaskokeen tulokset ovat kurjistuneet. Aika erikoinen logiikka päästä huonoista tuloksista eroon on se, että poistetaan ongelmallisen asian arviointi. Tulokset tietysti paranevat, vaikka kielen käyttö kurjistuu.
Yksi vaihtoehto osaamisen puutteeseen olisi tietysti myös opetuksen lisääminen. Oikeinkirjoituksen opettelu on harvalle koulussa lempiaihe. Mutta jos koulu ei sitä opeta, kuinka moni inspiroituu myöhemmällä iällä kielioppisääntöjä itsekseen tahkoamaan?
Kun päätetäänkin olla huomioimatta (siis arvioimatta, silloinhan merkitys vähenee myös opetuksessa) koko asiaa, kylmäävä viesti on, että oikeinkirjoituksella ja kielen osaamisella ei ole oikeasti kovin paljon väliä.

Olen saanut seurata läheltä yhden ensi kevään abiturientin työsarkaa erityisesti äidinkielen osalta, se kun on hänelle kipuilun paikka. Minulla on luetettu muutaman vuoden kuluessa monta esseetä ja tekstianalyysiä. Olen havainnut, että kirjoittamisen opettelu on vaikeaa. Esseiden ohjeisiin voisi lisätä varoituksen kuten tupakka-askeissa: saattaa aiheuttaa ahdistusta ja vakavaa kiemurtelua työtuolissa. On kirjoittaminen myös palkitsevaa: kun tarpeeksi monta kertaa vain yrittää, tekeminen helpottuu ja tulos paranee. Sanat alkavat löytyä entistä helpommin, tekstissä alkaa soida hyvä rytmi ja ajatuskin kirkastuu.
Jos äidinkieltä pidetään arvossa, sen käyttämistä pitäisi harjoitella. Vaikka rakastankin vieraiden kielten oppimista, pohjalla on oman osaaminen.
Eikä kieli ole vain väline, sen kautta hahmotamme maailmaa. Eihän lumelle tai jäälle tarvittaisi monta sanaa tai ilmaisua, jos sitä ei puhujan ympäristössä ole.
Sirkku Somero

Julkaistu 05.12.2017 09:29