Mää ja mun moti

Hyvänä lauantaina oli hyvä sää. Ei satanut eikä paistanut. Eikä tuullut, ei ainakaan paljon. Oli tärkeää tekemistä, joka onnistui parhaiten, jos olosuhteet olivat suotuisat.

Aamiainen oli aina sama: mehua, kahvia, sämpylä, juustoa ja kaksi kiiviä. Sitten tunti odottelua, sauna ajastimella päälle ja vesipullot juoksuvyöhön kiinni. Avain taskuun ja ulos. Oli viikon kohokohta: pitkän lenkin päivä.

Yleensä juoksin reilun parinkymmenen kilometrin lenkin.Kotiin palattuani venyttelin, kävin saunassa ja pukeuduin oloasuun. Kirjasin päivän lukemat juoksupäiväkirjaan ja vertasin, menikö tänä vuonna lujempaa kuin edellisenä.

Kotimaisten kielten keskus keräsi viime vuonna sanatietokantaansa yli 8 000 uutta tai muuten ajankohtaista sanaa ja julkaisi niistä satakunta Suomen satavuotisjuhlan kunniaksi. Yksi sanoista oli "moti" eli motivaatio. Sitä voi käyttää vaikka lauseessa "ei oo motii".

Oma motini riitti viiteen maratoniin, mutta sitten moti katosi. Odottelen kyllä motia palaavaksi, mutta vaikka kuinka loikoilen sohvalla vastaanottavaisessa mielentilassa, ei motia näy.

Sohvalla luen ihmisistä, joilla motia on. Otetaan vaikka pianisti Paul Wittgenstein, joka menetti ensimmäisessä maailmansodassa oikean kätensä. Voisi kuvitella, että soittaminen olisi loppunut siihen, mutta mitä vielä: Limelight-lehdessä Melissa Lesnie kertoo, miten Wittgenstein sotavankisairaalassa Omskissa piirsi hiilellä puulaatikon kanteen pianon koskettimiston ja harjoitti vasemman kätensä tekniikkaa seitsemän tuntia päivässä. Muutaman kuukauden kuluttua Wittgenstein siirrettiin internointileirille, jolla pääsi käsiksi oikeaan pianoon. Ensimmäisen konserttinsa yksikätisenä Wittgenstein piti joulukuussa 1916 kotikaupungissaan Wienissä.

Myös Paulin pikkuveljellä Ludwig Wittgensteinilla oli moti kohdallaan: hän kirjoitti juoksuhaudoissa kirjan, joka jäi filosofian historiaan nimellä Tractatus logico-philosophicus. Filosofi Bertrand Russell kertoo elämäkerrassaan Ludwigin olleen senlaatuinen mies, joka ei koskaan olisi huomannut sellaisia asioita kuin räjähtäviä kranaatteja, kun hän ajatteli logiikkaa.

Itselleni riittäisi, jos saisin edes osan motistani takaisin. Se, että moti yhtäkkiä palaisi täydessä mitassaan, tuntuu nimittäin epätodennäköiseltä. Ainakin alun perin moti heräsi vähitellen sitä mukaa, kun juoksu kulki entistä kevyemmin. Selkeä tavoite ja harjoittelusta jyvälle pääseminen tuskin olivat haitaksi nekään.

Nyt en kuitenkaan ehdi miettiä motin olemusta tämän enempää. Lähden lenkille kokeilemaan, josko moti siellä palaisi.

Julkaistu 24.01.2018 16:35