Kynsileikkuri ja rakkolaastareita

Olen käynyt äitien koulun. Siis sen, jossa perillinen pukeutuu lomille tullessaan kurkkusalaattiin ja pyytää hankkimaan rakkolaastareita ja kynsileikkurin.
Paria viikkoa aikaisemmin alustan varovasti:
– Onko siellä armeijassa joku päivä, jolloin mä olen tervetullut?
– On, en tiedä milloin.
Kahden päivän inttiharjoittelun jälkeen saan viestin, että viikonloppuna se sitten olisi:
– Lauantaina voi tulla.
– Hienoo, moneltako?
– Ei tiedä.
– Ootko vielä hengissä?
– Joo.

Lyhytsanaiset viestit ovat ilmeisesti merkki siitä, että kaikki on niin hyvin, kuin äiti voi toivoa. Ihmettelen hiljaa mielessäni pikaisesti järjestettävää vierailupäivää, mutta ilmeisesti kokemus on opettanut, että omaiset rauhoittuvat kummasti sen jälkeen.
Mieleen tulee, miten kaukana ovat ne ajat, kun jokaisesta oman kullanmurun kynnenkatkeamisesta vaadittiin selvitystä opettajalta. Keneltä edes kysyisin, jos jotain tarvitsisi tietää alokkaastani? Onneksi mitään niin merkittävää ei tapahdu, että joutuisin soittamaan Puolustusvoimien herra-ties-kenelle.
Kun viikonloppu lähestyy, kyselen tuliaistoiveita. Viestiin vastataan:
– Jos tuut, niin tuo kynsileikkuri ja rakkolaastareita. Ja voisit kyllä ostaa jotakin sukkia, joista ei tule rakkoja niin helposti. Komppania on jtr-pskrhk. Parkkipaikalta ohjataan tänne.
Ok, siis jtr-pskrhk:hon, mitä ikinä se tarkoittaakaan!

Parkkipaikalle on kilometrin jono. Ylpeät äidit, isät, morsiamet ja sulhaset tarpovat suklaa- ja energiajuomakassit heiluen kohti kokoontumispaikkaa. Siis mihin pitikään mennä, jtr-pskrhk:hon?
Paikalla on varusmiehiä kyltteineen, mutta niissä ei näy lyhenteitä, vaan monirivisiä selityksiä.
Avaan käynnykän viestin ja tavaan kirjain kirjaimelta salakoodin lähimmälle kyltinpitelijälle. Hieman taitaa hymy nousta hänellä suupieliin:
– Siis jääkäritykistörykmentin panssarikranaatinheitinkomppania? Tuohon suuntaan.
Tuvassa odottaa ryhdikäs alokas, joka esittelee kaappiaan ja käyttää sotilaskodissa syömässä munkkeja.

Varusmiespalvelus saa äidissä aikaan tunnemyrskyn. Sydän hypähtää joka kerran, kun näen kenet tahansa kulkemassa maastokuvioisessa kuosissa paikallismarketissa tai nousemassa junaan.
Pian varuskunnan tuvissa alkavat kiertää oksennustaudit ja influenssat, ja joskus haen kuumeista potilasta iltamyöhään tyhjentyneeltä parkkipaikalta.
Kun varusmies tulee jokaviikonloppuisille lomille, valot palavat huoneessa aamuyöhön asti. Harmittavinta palveluksessa ei kuulemma olekaan marssiminen tai käskyttäminen, vaan älykännykän käytön rajoittuminen, mitä pitää paikata kotona.
Armeijan vihreät pysyvät yllä joka päivä, ja pian totun kotisotilaaseeni.
– Onko nälkä? Pannukakkua? huolehdin.
– Vaikka. Saunakin vois olla jees.

Julkaistu 31.01.2018 17:48