Pelkurin päiväkirjasta

Tänään minä sen tekisin. Niin olin päättänyt. Kohtaisin pimeyden.
Olin noin kymmenvuotias ja harrastin voimistelua. Jumppa oli iltaisin koululla, ja niin pitkälle syksyyn kuin oli valoisaa, kuljin sinne oikopolkua metsikön läpi. Loppusyksystä siirryin käyttämään tietä, sillä pelkäsin mennä yksin pimeään metsään.
Olin kuitenkin tyytymätön paitsi tiehen, myös itseeni: tie oli valaistu mutta tylsä, aivan toista kuin rakas polkuni. Itse taas olin pelkuri, kun käytin tietä, vaikka järki sanoi, ettei pienessä metsikössä keskellä kylää ollut mitään pelättävää.

Siinä minä siis sinä iltana seisoin, polun alkupäässä, viimeisen katulampun alla. Vedin syvään henkeä ja astuin pimeyteen. Ensin en nähnyt mitään, mutta pian aloin erottaa tuttuja maamerkkejä. Kohta huomasin jo näkeväni aivan hyvin ja nauttivani polustani jopa enemmän kuin valoisaan aikaan. Kotiin pääsin turvallisesti ja olin tyytyväinen itseeni, olinhan ollut rohkea, kun olin voittanut pelkoni.

Sittemmin olen alkanut epäillä, etten ollut osoittanut rohkeutta ainakaan sanan täydessä merkityksessä. Tuntui siltä kuin suoritukseni olisi jäänyt jotenkin vajaaksi. Mutta miten? Sen tiesivät jo muinaiset kreikkalaiset. Aristoteles toteaa Nikomakhoksen etiikassa, että teot määritellään niiden päämääristä käsin. Rohkeiden tekojen päämäärä on jalo, ja sellaisen päämäärän takia rohkea pelkää tai on pelkäämättä oikeita asioita oikealla tavalla oikeaan aikaan. Jonain toisena päivänä noudattaisin suomennosta ja käyttäisin termiä miehuullinen rohkean sijaan. Tänään keskityn siihen, mikä teostani puuttui: jalo päämäärä. Minähän halusin vain nauttia polustani pimeydestä huolimatta. Toista olisi, jos olisin kompuroinut pimeyteen pelastaakseni jonkun pulasta.

Ennen uutta yritystä kertaan vielä Aristoteleen ajatuksen, että rohkeus ja muut hyveet sijoittuvat kahden paheen keskiväliin. Ääripäät edustavat Aristoteleelle tunteiden tai toiminnan liiallisuutta tai puutetta. Esimerkiksi pelkurilta puuttuu rohkeutta, mutta tyypillisempää on liiallisuus tuskallisen pelkäämisessä. Uhkarohkeat puolestaan liioittelevat ja myös teeskentelevät rohkeutta, eivätkä monet heistä pysty voittamaan pelkoaan ”todella pelottavien asioiden kohdatessa heitä”. Keskiväliin osumisen Aristoteles myöntää olevan vaikeaa. Ehkä siihenkin voi sentään harjaantua, kun seuraa Aristoteleen ohjetta, eli toimii tilanteen mukaan, järjen ääntä kuunnellen.

Pimeälle polulle taidan jatkossa astua vain, jos minulla on jalo päämäärä. Se lienee varmin keino välttyä ainakin siltä vaaralta, että muinaiset kreikkalaiset epäilisivät minun käsittäneen koko jutun aivan väärin. 

Julkaistu 13.02.2018 17:56