Vihoviimeiset pomput – tuleeko ikävä?

Äitiydessä on kyse opettelusta, kestävyydestä – ja lopulta luopumisesta. Niin juhlallisia ajattelin, kun päätin pari viikkoa sitten laittaa trampoliinin kierrätykseen.

Trampoliinin luiseva luuranko on tönöttänyt vuosi vuoden jälkeen läpi talven paikallaan. Keväisin kaivellaan varastosta jouset, matto ja suojaverkko. Ne tarkastetaan ja viritellään yhteistyössä paikalleen. Tämä on yleensä homma, johon jälkikasvukin on kehoittamatta mielellään osallistunut.

Muistan hyvin, kun päätin tuon joka pihan rumennuksen – suojaverkon pehmennysputket kirkasta sinistä ja vihreää – meille hankkia.
Niihin aikoihin maakuntalehden yleisönosastossa kirjoitti rivitalon asukas, jota häiritsi se, että naapurin trampoliinilla hyppivien lasten päät pomppivat näkyviin pensasaidan takaa yhtä mittaa. Ja se metelikin!
Meidänkin trampoliinimme oli myös suhteellisen lähellä naapurin rajaa, koska halusin nähdä sisältä trampoliinin, jotta toimintaa voi jotenkin valvoa. Tiedättehän – hypitte sitten vuorotellen, yksi kerrallaan. Ohje on selkeä, mutta niin vaikea siitä on pitää kiinni.

Rajanaapurina oli siihen aikaan vanhempi pariskunta, joiden omat lapset olivat kasvaneet kotoa. Kysyin, häiritseekö trampoliinin paikka, pitäisikö sitä siirtää kauemmas. Jos trampalla on useampi kuin yksi lapsi ja menossa pallopeli, ääntä syntyy väistämättä.
Vastaus oli sellainen, kuin joka äiti tietysti toivoo saavansa. Luotin siihen, että se oli ihan vilpittömästi ja aidosti sanottu: ”On vain ihanaa, kun kuuluu lasten ääniä. Se on elämää!”

Trampoliiniressu on kestänyt kiltisti kesästä toiseen hypyt, voltit ja pallopelit. Alussa sillä varmaakin hypittiin enemmän, sitten lapset keksivät pallopelin, jonka sääntöjä en tarkkaan tiedä, mutta siinä ei varsinaisesti pompita, vaan pelataan jonkinlaista jalkapalloa.
Se on myös oiva auringonottoalusta, jossa voi rentoutua hetken tai vaikka lueskella.
Väline on aiheuttanut tietenkin myös huolta, koska kesätapaturmissahan trampoliinivammat ovat ihan kärkipäässä, siitä olen ihan työn puolesta joskus ottanut selvää.

Tänä vuonna pojat eivät enää trampoliinia tahdo.
Naapureiden pihoilla sen sijaan uudet, tyylikkäämmät mustat trampoliinit on nyt korkattu ja kovassa käytössä. Lasten nauru kaikuu stereona, vaikka meidän pihan trampalle sanottiin hyvästit.
Jokin aikakausi on päätöksessään. Ja jos nyt ei ihan kyyneleitä vuodatettu, niin haikeutta oli ilmassa, kun trampan jalat viimein kerättiin pihalta.
Sirkku Somero

Julkaistu 16.05.2018 09:05