Mustikoita ja puolukoita puimassa

Kävin loppukesästä ensimmäistä kertaa moneen vuoteen mustikassa.
Pidän mustikoista missä tahansa muodossa: äidin pullataikinapohjaisessa piirakassa, jäätelössä, tai vaikka mustikkakukossa, joka hurmasi minut ensi puraisullani.
Silti olen saanut itseltäni poiminnasta liki totaalivapautuksen, koska marjareissujen seuraukset ovat vähemmän mukavia: hyttysten pistot aiheuttavat äkäisiä jälkiä.

Nyt siis lähdin mustikkaan, koska ennätyshelteiden luvattiin näkyvän laihana hyttysvuotena. Tavoitteeni marjastuksessa ovat vaatimattomat. Nappasin mukaan vain poimurin, jonne toivoin jotain muutakin täytettä kuin risuja ja lehtiä.

Parilla ensimmäisellä pistäytymisellä kotimetsään totesin, että ei taida olla kummoinenkaan mustikkavuosi. Varvut ammottivat tyhjyyttään, ja ne vähät marjat, joita löysin, olivat kutistuneet rusinoiksi.
Kun kerroin äidilleni niukasta saaliista, hän sanoi tietävänsä hyvän paikan. Vuosikymmenien kokemuksella hän arvasi, että metsän ja pellon rajaan kaivetun ojan reunalle oli levinnyt kasvusto, joka notkui marjaa.
Penkka vain oli niin korkea, ettei iäkäs äitini enää uskaltanut laskeutua ojan pohjalle. Ylhäältä kurkottelemalla taas ei yltänyt kovin syvälle rinteeseen.

Kun kerran minulle oli jaettu tämä arvokas perimätieto, läksin matkaan vielä uudestaan.
Ojan pohja oli täysin kuiva ja kova veden puutteesta, joten laskeuduin sinne. Mikä riemu olikaan riipiä marjoja! Poimurin totesin heti aivan liian vaatimattomaksi astiaksi. Seuraavalla kerralla varustauduin isommin, ja haravoin varpuja kuin puimuri.
Ihanaa oli perata satoa pakastimeen pussitettavaksi.

Vaikka olen oppinut puolukan syöjäksi vasta aikuisena, muistan lapsuudestani ihanat, kuulaat puolukkaretket tätini kanssa: Hyttyset eivät vaivaa, ja mielikuvissani kuivilla kallioisilla jäkälärinteillä paistaa aina aurinko. Marjatkaan eivät tahri käsiä, kuten mustikka.
Olen ollut aina vakaumuksellinen puolukoiden käsin poimija, ja poimuria en ole hyväksynyt välineistööni. Vasta tänä syksynä isältä perimäni marjojen poimiminen käsin vaihtui äidin harrastamaan puimurointiin.

Eikä menetelmän vaihtaminen vaikuttanut lopulta hassummalta ajatukselta. Laadun keräämisen nautinto vaihtui määrän tuottamaan mielihyvään. Kaukana silti vielä ollaan tosipoimijoiden ämpärikuormista ja kymmenistä litroista.

Julkaistu 11.09.2018 15:13