Koiria ja kissoja

Koiruus käväisi äskettäin kylän eläinlääkärissä ottamassa pakolliset piikit ja tohtorin torut ainakin neljästä liikakilosta, muutoin kaksitoistavuotias ikäneito oli ikäisekseen kelpo kunnossa.

Jackrusselinterrieri Jackielle luvattiin vielä lokoisia elinpäiviä muutamaksi vuodeksi. Koiruus oli ilmiselvästi mielissään, ja niin olin minäkin. Pyysinkin siltä heti kahden kesken anteeksi lauantaimakkaranimittelyäni. Karvakuono hyväksyi anteeksipyyntöni, nuoli naamani ja heilutteli typistettyä hännäntynkäänsä.

Pentu oli kotoisin jostain päin Belgiaa, ja siihen aikaan sai vielä koirien karvakiekuran lyhennellä siellä maailmankolkalla mielensä mukaan. Uskon, että hauveli ei tästä toimeenpiteestä ollut mielissään, eikä unohda moista kolttosta koskaan, sillä se on ollut ihan selvästi EU:n vastainen kaikissa töissään ja toimissaan.

Ensimmäinen elikkoni ei suinkaan ollut koira, vaan kissa. En minä sitä erityisemmin kinunnut, kunnon karvaturria kun teki mieli, mutta kun hiiret hyppivät pöydällä, oli kisuli enemmän kuin tervetullut perheenjäsen.

Kissaeläimiä asui talossamme myöhemminkin, sitä muka kun läheiseltä junaradalta kattiraatoja löydettiin.

En oikein koskaan tullut juttuun mirrien kanssa, eivätkä nekään minusta välittäneet. Saattoi johtua siitä, että kerran pyörittelin naapurin kattia hännästä kuin moukarinheittäjä. Miukumauku putosi onneksi parin metrin ilmalennon jälkeen turvallisesti jaloilleen rääkäisten surkeasti ja kovaa. Älämölö kuului tietysti kuin tyhjää naapuriin, eikä aikaakaan, kun kissanomistaja oli raivelissani kiinni. Bonus tuli vielä omalta äijältäkin.

Ruoveden vaarilassa eleli kaksikin viisasta sudensukuista. Toinen oli jonkinmoinen risteytys karjalankarhukoirasta ja pystykorvasta. Se oli verraton ja iloinen kaveri, Peni. Se sokeutui vanhetessaan täysin, sillä me kakarat syötimme sille palasokeria nähdäksemme sen erinomaisia temppuja.

Toinen oli Raiku, ajokoira, oikein näyttelyissä palkittu käyttö- ja muotovalio. Eikä pelkästään paperilla vaan riukusääri ajeli monet pupujussit keitinperunoitten höysteeksi.

Eräällä joululomalla Pohjankylässä sain päähäni, että Raikusta voisi kouluttaa oivan vetokoiran. Lainasin painavaa vesikelkkaa, mestarin hihna kintaaseen ja ajelulle.

Parisataa metriä suoraa talvitietä meni kuin paremmissakin valjakkokilpailuissa, mutta Harjulan jyrkässä alamäessä vetojuhta sai jostain metsänelävästä vainun ja meni menojaan, ja minä kelkan kanssa turvalleni metsähallituksen puolelle.

Luojan lykystä olin ehjä, ja menopelikin, mutta mitä satuilisin mummulassa?
Raiku-Retee, paras ajokoira maailmassa, jolkkuteli kuitenkin iltakähmyssä kopilleen.
Elukat on kivoja.

Julkaistu 03.02.2015 12:45