Matkalla pohjoiseen

Istuttiin pojan kanssa mukavasti sinivalkoisessa siivekkäässä matkalla Ivaloon. Tuntui vähän kummalliselta tai paremminkin unennäöltä ihailla kaunista Suomineitoa hameenhelmoista liki käsivarteen.

Eräänä keväisenä lauantaiehtoona Pohjankylässä mieli seestyneenä vuoden ensimmäisistä mökkiaskareista ja muutaman Tornion panimon tuotteen jälkeen oli pakko kilauttaa juniorille ja esittää hövelisti asiani. Olihan siitä toki ollut joskus puhetta, että kun eläkepäiväni lähestyvät ja sokeri vielä suussa sulaa, niin tehdään kalareissu jonnekin päin maailmaa. Poika saisi valita kohteen ja pappa betalar. Partojen pärinäksi se oli sitten aina jäänyt.

Jännitti aika lailla, löytäisikö sitä itsensä marliinisouvista Azoreilta tai taimentalkoista Uudesta Seelannista? Kalakaverini ja poikani Ville halusi kuitenkin lähteä Lappiin, mikä oli minulle pienoinen yllätys, mutta tietysti mieluinen sellainen, sillä enhän ollut vielä minäkään siellä siimojani liottanut. Tunturipuroille ja jänkälompoloille emme kumpikaan halunneet näin ensimmäisellä kerralla, vaan poika varasi neljän päivän hotellikalastuspaketin Ivalojoen rannalta. Ensimmäinen vaikutelma pohjoisesta taajamasta on paikan tasaisuus, ja vain hyvin kaukana siintävät tunturit antavat jonkinlaista kontrastia näkymälle. Porot laiduntavat tokissaan pitkin valtateitä ja mulkoilevat uteliaasti uusia lantalaisia. Aikainen suvi on täälläkin, sillä sääski laskeutuu varovasti kämmenelleni ja toivottaa vieraat tervetulleiksi. Totean sen reilusti isommaksi kuin sukulaisensa etelässä. Joki on leveä, vuolas ja vesi on melkeinpä kristallinkirkasta. Lupa-aluetta on useampi kilometri kohti suurta ja mahtavaa Inarinjärveä.

Ensimmäisenä iltana kylillä käydessämme urkin paikkakuntalaisilta kalantulosta ja vähän elämisestäkin täällä. ”Kallaa tullee, jos vain ossaa pyytää”, ja ”hyvä täällä on”, vastailevat useimmat. Täysihoitoon kuuluvat munamankelit ovat ehdottomia kulkuvälineitä etsiessämme houkuttelevia ottipaikkoja joen rannoilta. Yksi löytyykin, ja nimeämme sen oitis ”Harrikiveksi”. Keveillä hasapelivehkeillä tarjoamamme kynnenkokoiset lipat ja pikkuruiset vaaput kelpaavat silloin tällöin kristallivirran upeille harjuksille, vaikka ne pääasiassa tuntuvatkin napsivan jotakin hyvää suuhunpantavaa veden pinnasta. Poika mutisee jotain perho-ongista, mutta emme jossittele enempää, näillä mennään. Haukea ja ahventakin tulee, ja samanlaisia ja värisiäkin sekä yhtä tappelunhaluisia tuntuvat olevan kuin kaimansa Vihdissä ja Ruovedellä.

Äkkiä kuluu aika Lapin kultamailla, ja se Ivalojoen kellertävä isomuskin jää odottamaan meidän seuraavaa käyntiämme. Kotiinlähtöpäivänä taksissa lentokentälle suhari tokaisee kuin ohimennen: ”Olitte kuulemma Harrikivillä onkimassa ja saittekin kallaa”. Katsomme Villen kanssa hölmistyneinä toisiamme ja vastaamme kuin yhdestä suusta:”Jo vain!”

Julkaistu 29.04.2015 15:24