Kesäloman hommeleita

Kevätjuhla. Puheita, yksinlaulua, soitantaa ja huvinäytelmä. Vihoviimeiseksi urakkansa päättäneiden lakitus ja Suvivirsi. Hellivän alkukesän auringon helotusta, ikkunoiden takana ja juhlasalissa nuorten ihmisten iloista sipinää ja supinaa. Minä olen sitä vastoin jännittynyt ja hermostunut, enkä oikein osaa nauttia koulutovereitteni riemusta ja hienoista esityksistä, sillä risuja tai ruusuja kohta jaettaisiin. Luokanvalvojamme plaraa todistuksia. Vuoroni tulee, ja opettajani kysäisee hymynkarein mahdollisesta kesätyöpaikasta. Änkytän jotakin heinähässakästä sukulaisilla. Lehtori tunsi jonkinlaista lukkarinrakkautta kaunista syntymäpitäjääni kohtaan, sillä se kyseli useinkin kuulumisia Ruoveden suunnalta. Kyllä-vastaus armahtaa algebran ja geometrian ehdoilta. Muuten on todistus ihan tyydyttävä.

Kotiin päin pyöräillessä on ihanaa huomata luonnon muuttuminen suveksi, mutta mitä lähemmäksi kotomökkiä ajelen, sitä synkemmiksi ajatukseni muuttuvat. Jo kaukaa erotan pientä vuorta muistuttavan lautakasan pihassamme. Äijä sen oli haalinut jokakeväiseen tapaansa työmailtaan. ”Västäräkistä vähäsen, romupuista ripaus”, irvistelivät kaverini. Entuudestaan tiesin, että alkava urakka haukkaisi viikkoja kalliista loma-ajastani, eikä siinä auttaisi minkäänlaiset lorvisairaudet sun muut näyttelemiset, sillä ”kymppi” haistoi ne heti monen vuoden kokemuksella.

Ankaran klapusouvin jälkeen jouduin tai pääsin onneksi isovanhemmille Lamminkylään rengiksi heinäpellolle talon täydellä ylöspidolla. Palkasta ei kukaan puhunut halaistua sanaa täällakään, mutta sainpahan ainakin syödäkseni niin että napa naukui. Se oli jo muutenkin puolittain kesälomaa: muutama tunti timotei-talkoita, loppupäivä onkimista, uintia ja saunomista. Ei hassumpaa. Vanat tarassa, keittiön pöydällä odottelivat jo seuraavaa ukaasia kaksi kolhiintunutta maitopänikkää ja niiden vierellä äijän huonolla käsialalla raapustettu lappunen: Marjamettään. Täyteen. Molemmat. Komennus menetteli, sillä tiesin vanhastaan parhaimmat mustikkamestat. Kuljun korpimetsissä astiat täyttyisivät hetkessä. Lopun päivää kalastelisin erämaalammilla sydämeni kyllyydestä.

Elokuussa riitti puuhastelemista isossa puutarhassamme. Kolmisenkymmentä viinimarjapensasta rehotti pitkin pihaa. Niissä riittäisi terttuilemista tasan tarkkaan loppulomaksi. Yhtenä aamuna päähäni pälkähti kuningasajatus: ostin kyläkaupasta ruokatarpeitten sijaan karkkia ja pyysin naapurin kakarat avukseni. Mielenkiintoa kesti tosin vain sen ajan kuin imeläkiveäkin, mutta pensaista tuli melkein selvää jälkeä muutamassa tunnissa. Töistä tullessa vanhempani vähän ihmettelivät yht’äkkistä tarmonpuuskaani. Kauppias tai joku muu kuitenkin juorusi. Työsuhteeni ei sentään katkennut, mutta arestia seurasi koulun alkuun asti.

Julkaistu 09.06.2015 17:33