Punainen Porche vai salarakas?

Kliseen mukaan viisikymppinen mies hankkii moottoripyörän tai urheiluauton menetetyn nuoruuden kiinni saamiseksi. Tai vaihtaa vaimon nuorempaan.

Elämän taitekohta saa ajatukset liikkeelle, sillä entistä selkeämpänä näkyy myös elämän rajallisuus. Iskee repivä halu tehdä kaikki ne asiat, joista on joskus haaveillut. “Huomenna” tai “ensi vuonna” ei välttämättä olekaan enää vaihtoehto, huomaa viisikymppinen. Haaveet pitäisi elää nyt.
Itselleni tuo puolen vuosisadan merkkipyykki alkaa jo häämöttää. Autossa lähinnä kiinnostaa vain se, että sillä pääsee perille ja että siihen mahtuu koko perhe, joten viidenkympin kriisiä on käsiteltävä jotenkin muuten. Yllätin itseni ja hain opiskelemaan valokuvaajan ammattitutkintoa. Monta palasta tuntui loksahtavan paikalleen.

Vakituisessa pestissä Ruoveden Sanomalehden palveluksessa tuli viime keväänä kymmenen vuotta täyteen. Eihän se erityisen paljon ole, mutta tänä silpputyön aikakautena kuitenkin kohtuullisen pitkä aika. Ensimmäinen kesätoimittajan rupeama Ruovesi-lehdessä oli tosin jo vuonna 1989 eli olen työskennellyt lehdessä neljällä vuosikymmenellä. Jonkinlaista rutiinia työhön olen jo saanut.

Olen aloittanut tekstistä: kirjallisuuden opiskelusta yliopistossa. Kuva ja visuaalinen ilmaisu on alkanut vetää puoleensa huomaamatta ja on tullut osaksi työtä. Valokuvia olen tosin tehnyt jo silloin 1980-luvulla, kun Ruovesi-lehden filmejä vielä kehitettiin Iltamäen alakerrassa.
Filmin kehittämisessä ja mustavalkoisen kuvan ilmestymisessä paperille kehitysliuoksessa huljutellessa pimiön hämärässä on muuten sellaista taikaa, jota digitehokkuus ei tavoita. Ehkä jokin osa kiinnostuksesta valokuvaan alkoi kasvaa tuosta Iltamäen punertavasta hämärästä, kemikaalien vienossa, tunkkaisessa tuoksussa.
Nettisivujen suunnittelua kokeilin edellisessä työssä ulkomaisen yliopiston palveluksessa. Visuaalista silmää olen saanut kehittää myös taitossa, jonka tosin opettelin työn ja kantapään kautta.

Tästä kaikesta valokuvaaminen, kuva, on vain pieni osa, jonka äärelle ei työssä moneksi minuutiksi pysähdy. Opiskelun aloittaminen kypsällä aikuisiällä tuntuu kiihdyttävältä, ylelliseltä ja pelottavalta. Suoraan koulusta opiskelua ammattitutkintoon jatkava ei varmaan pysty ymmärtämään, millaista luksusta on oppimiseen keskittyminen, ihan tunti- ja päiväkausiksi uppoutua miettimään ja oppimaan jotakin valotuksen, valaisun tai kuvankäsittelyn yksityiskohtaa.

Kirjoittajan blokista olen kuullut, mutta nyt on tullut koettua, että valokuvaajallakin on sellainen. Olin ystävän juhlissa – niin, viisikymppisillä – mutta kameraa en saanut kaivettua esiin. Nyt kun olen virallisesti valokuvauksen opiskelija. Äkkiä tuntui, että tavallinen näppäily ei riitä.
Onneksi siitäkin pääsee yli, tekemällä.

Ei minusta taiteilijaa tule, eikä päätoimista valokuvaajaakaan, mutta uuden oppiminen on mahtavaa ja tuo uutta virtaa muuhunkin tekemiseen.

Julkaistu 19.08.2015 09:06