Kotonani asuu sarjakuvasankari

Eihän toki, Mustanaamio ei ole lepattanut arkeni pelastajaksi, Karvinen ei ole vinguttamassa viiksikarvojaan nurkissani eikä edes sikamainen Wagner röhnötä sohvallani.

Mutta tiedättehän Jeren?
Äiti kantaa jämptisti viikattua puhtaitten vaatteitten pinoa kohti pitkäksi venähtäneen poikansa huonetta. Ovi aukeaa, ja lattialla lainehtii vastaan ryppyisten vaatteiden meri. Äidin ilme kertoo alistumisesta, sillä pojan siisteyskäsityksen kouliminen tuntuu toivottomalta. Hän viskaa sylistään paitapinkan likaisten ja puhtaitten sekalaisen kokoelman päällimmäiseksi.

Sarjakuvan Jere on minulle niin tuttu. Miten joku saattaakin tuntea lapseni näin hyvin? Äänestysikäinen, oikeuksistaan tietoinen, mutta velvollisuuksiinsa vasta tutustuva. Kavereihinsa nojautuva, silti vanhempiaan kaipaava.

Palasin pari viikkoa sitten kotiin junalla. Se on muuten mukavaa, mutta aiheuttaa aina mietinnän, kuinka asemalta eteenpäin.

Paluumatkaa selvitellessäni mieleeni juolahti, että lapseni viestitteli edellisenä perjantaina päässeensä läpi inssiajosta. Siispä voisin pyytää häneltä kyytiä.

Aivan outoa: lapseni voisi hakea minut asemalta. Nytkö ne roolit alkavat vaihtua? Kuljettajasta kuljetettavaksi, aikaa myöten ehkä taluttajasta talutettavaksi, syöttäjästä syötetyksi.

Minun lapseni ajoi siis autolla rautatieasemalle – käveli muuten vastaan ihan laiturille asti, mikä ilahdutti minua.

Mietin etukäteen, miten uskallan jättäytyä hänen kyytiinsä. Tällä kertaa istahdin vielä itse ratin taakse, kun samalla reissulla hänet piti heittää muualle. Mutta sekin päivä vielä tulee, kun pitää olla vain hiljaa ja uskaltaa antaa toisen viedä.

Auton avaimella on nyt kaksi tarvitsijaa. Lähdin tänä aamuna töihin, ja autoradiosta rämähti yllättäen rokki, eilisillan kuskin valinta.

Kun pihassa näkyvät enää takavalot, heilautan kättäni iloisesti, vaikka sydäntä kouristaa.

Pelkoni on muuttanut muotoaan. Ekaluokkalaisen koulutulokkaan arvaamattomat askeleet ovat vaihtuneet autoharjoittelijan menoksi. Tuoreen ajokortin oppirahat on jo maksettu, ja pieni postilaatikon kanssa sattunut peltivaurio korjattu.

Vakuutan itselleni: tiellä on tilaa kaikille, niin ammatikseen rattia vääntävälle kuin ensimmäisiä itsenäisiä kilometrejä jännittävälle.

Huokaisen hiljaa. Eihän tiellesi satu liikennesäännöistä piittaamattomia, harkintakykynsä menettäneitä, muita kanssaliikkujia armottomasti kouluttavia, eihän?

Julkaistu 26.08.2015 08:20