Huiska

Kauan se oli päänupissani kummitellut milloin enemmän, milloin vähemmän, mutta virveli oli aina vienyt voiton. Ehkä syyt löytyivät niin sysistä kuin sepistäkin, sillä mitään Matti Meikäläinen -perhovapaa ja -kelaa ei yksinkertaisesti ollut myynnissä 50- ja 60-luvulla kotikulmilla. Mittatyönä niitä kai joku rakenteli jossakin, mutta se oli kallista lystiä. Hintaa kertyi ulkomailtakin valtameren takaa tilatuille perhovälineille, mutta rahallahan sai ja hevosella pääsi.

Pikku hiljaa ja monta kalaa myöhemmin kaupattiin perhoyhdistelmiä jo erikoisliikkeissä ja isommissa tavarataloissa Tampereenkin tienoilla. Tyyriitä ne olivat vieläkin, ainakin tavallisen tahvon massipussille. Rahamiehet vaihtoivatkin muka liian arkiset ja rahvaanomaiset heitto-onkensa herrasmiesmäisiin uutuuksiin, jotka tuntuivat olevan ylivertaisia varsinkin virtavesissä.

Muutos näkyili sittemmin myös mullistavana tyylinä vaateparsissa. Kun ennen niin herra kuin narrikin oijusti paikatuissa kusiluistimissaan kalahommeleihin, päällä oli pitäjän pesäpalloseuran verryttelypuku ja ohimoilla keikkui maatalouden mainoslippis. Nyt koikkelehti niin Lempoisten kuin Ruovedenkin rannoilla isäntämiehiä ja renkejäkin kuin suoraan Pukevan muotinäytöksestä. Nähtiinpä nyt jopa Moision lirupuron ja Pohjankylän sahan savikoilla tepastelemassa sellaisiakin epeleitä timmeissä kuteissaan, jotka eivät kuuna päivänä olleet edes pujottaneet matoa koukkuun.
Näitten karvatupsujen heiluttelijoiden kalastamisesta ei tullut hölväisyn pölväisyä. Monet kerrat repesin täysin, katsellessani jonkun ”herrahenkilön” täydessä sotisovassaan kirjaimellisesti piiskaavan vettä tai konttaavan rantapusikoissa tai keikkuvan jonkun käkkärän oksilla virtavesien partahilla. Oli pakko pinkaista lujaa loitomalle räkättämään, muuten olisi saanut köniinsä.

Perhoja löytyi sieltä, mistä vettä ja puitakin. Minulla olikin niitä aika kasa jemmassa. Ne näyttivät aivan timanteilta ja taidokkaasti sidotuilta. Perhovehkeitten taitavaa käsittelyä oli nautinto seurailla ja jos onnesti, pääsi ihailemaan kalan väsyttelyä, ohuista ohuimman vavan taipuilua ja siron kelan kirahtelua.
Valitettavasti vain uusi ja hieno kalastusmuoto ja -muoti tulehdutti pahasti jopa parhaiden kalakavereiden välejä. Perho-onkijat alkoivat pitää itseään ainoina oikeina kalastajina, kulkivat sieraimet taivasta kohti kyräillen alta kulmiensa eivätkä olleet näkevinäänkään muita vesilläliikkujia. Veljeskunta haali jopa kokonaisia koskialueita ja jokia käyttöönsä, minne ei muilla ollut mitään asiaa. Itse ostin sen kauan himoitsemani ihmekapistuksen kaikilla herkuilla ja mausteilla vasta kolmikymppisenä, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Ja hyvin olen toimeen tullut kaikkien kanssa kaikkialla.
Tosin sen muodin kanssa on vähän niin ja näin, sillä pikkuväen mielestä näytän ihan Pelle Hermannilta lähtiessäni huiskimaan, useimmiten Ruoveden uljaisiin maisemiin.

Julkaistu 17.09.2015 08:20