Melkein metsämies

Sieltä ne tulevat! Tusinan verran harmaahemmoja laskeutuu Vainionperän tuleentuneeseen viljahalmeeseen iltamurkinalleen.
Olen kyhnöttänyt ruoto mutkalla jo parisen tuntia itikoiden ilona enon nikkaroimassa ahtaassa kettukopissa pienessä metsäsaarekkeessa liki Jämingin Heikin manttaalimaita.
Siinä ensimmäisiä riistaelukoitani kytätessä ja aikaa tappaakseni muistot kuljettavat kauas.

Heti aapiskukosta selvittyäni miellyin jostain syystä erätarinoihin. Ei niitä tosin löytynyt meidän huushollin kirjahyllyistä, ei ollut koko kirjahyllykköäkään. Naapureilta, sukulaisilta ja kavereilta sain kuitenkin ensiapua pahenevaan tautiini.
Lehtien ja sarjakuvien ostaminen, myyminen ja vaihtaminen oli suosittua puuhaa meidän poikien keskuudessa. Erityisesti Jerry Cottonit, Korkeajännitykset sekä Tex Willerit olivat kuumaa kamaa. Monissa käsissä olivat kuluneet myös Colt-, Virginia- ja Lännensarja-kirjaset, joissa jo häivähteli ripaus eräretkien romantiikkaa. Niitä oli mukava tankata kotovintillä kesäsateen rummuttaessa unettavasti peltikattoon.

Radio ja myöhemmin televisio toivat uusia ulottovuuksia luonto- ja seikkailuohjelmillaan, mutta painettua sanaa ne eivät mielestäni korvanneet.
Sivukirjaston ilmestyminen kylälle avasi sitten ukset taivaisiin. Vaikka lainauslimiittiin kuuluikin vain pari opusta viikossa, oli se kirjattomalle mannaa ja mansikkahilloa.

Kivi ja Hemingway kynäilivät suosikeikseni ja ovat yhä sitä yli puolen vuosisadan jälkeenkin.
Toistakymmentä vuotta takaperin uskalsin vihdoin itsekin raapustaa ensimmäisen eräjuttutekeleen alan arvostetuimman ja vanhimman lehden kirjoituskilpailuun. En päässyt palkinnoille, mutta juttu julkaistiin ja maksettiin vielä palkkiokin. Hyvältä tuntui.
Veistelinkin vaimolle vuokraavaani Helsingin Eirasta työhuoneen ja kirjoittavani Finlandia-palkinnon väärtisti.
Palkintorahat hummaisin paheelliseen elämään kaupungin taiteilijapiireissä.

Pännä on pysynyt kädessäni sen jälkeenkin, ja joitakin eränkäyntiin liittyviä kyhäelmiä on ollutkin siellä sun täällä luettavissa, mutta useimmat ovat päätyneet varmasti julkaisujen ja toimituksien roskakoreihin tai leijuvat jossakin bittiavaruudessa maailman tappiin asti.

Linnut täyttävät kupujaan sulassa sovussa ja tyytyväisinä ilta-auringon kilossa. Otan laitimmaisen sepelkyyhkyn jyvälle. Puristan asetta, hiki valuu silmiin, mahassa nipistelee – en ammu – en vain pysty. Konttaan vanerilaatikosta pihalle ja samalla sepelit läpsäävät Lammin laitumia kohti.
Vilkutan hyvästiksi.

Ei minusta koskaan tullut ”suurta valkoista metsästäjää”. Vanha pyssynsohlo höystöineen killuu kuitenkin toimistoni seinällä ansaitusti kunniapaikalla muitten erämuistojen joukossa.

Julkaistu 14.10.2015 08:20