Vastarannan kiisket

Häärin kaikessa rauhassa mielipuuhassani ja lempiapajallani erään kalliolahdekkeen edustalla Runoilijan reitillä, alkutalven ja -vuoden kirpakkaassa pakkassäässä. Luntakin on sen verran, että sanoa saa. Jo vain on mukava taas kerran rentoilla uuden vuoden kierron alkajaisiksi ensijäillä ja pilkiskellä löysät pois, samalla räknäten havukkamaisen sinisiä ajatuksen lentoja.

Kaiken pitäisi olla tiptopkunnossa – mies, varusteet, kelikin, mutta yhtä ja tärkeintä vain puuttuu: Kala ei syö, ei sitten millään. Parin tiiman kuluttua jääkenttä on kuin Emmental-juusto. Vieherepertuaaristani ei kelpaa mikään, samoin on syöttien laita.

No, vuodethan eivät ole veljeksiä keskenään, eivätkä kai kalapaikatkaan, tuumailen ja kokoilen kamojani pönttöön, kun huomaan vastarannalta nopeasti erkanevan ja mölisevän ihmismassan. Nyt vasta muistan, että Ruoveteläisessä taisi olla maininta pilkkikoitoksesta täällä, tänään. Jäänkin piruuttani vielä tolpilleni ja mallailen ilmojen teille ylikorostuneita kalan ylösvetoliikkeitä. Hälisevän kisajoukkion kärkikaarti muuttaakin heti suuntaansa ja parantaa kuin sika juoksuaan minua kohti.

Noukin vikkelästi sohjoa ison muovikassin pullolleen, kun porukan nokka huutelee jo kaukaa:

–  Siitäkö nappaa?

– Joo, huikkaan ja heilutan pulleaa pussia ja liukastelen muihin maisemiin.

Vilkaistessani taakseni lahdekkeella istuu jo ukkoa ja akkaa mustanaan. Minua naurattaa jekkuni, mutta tuskin kuluu montaakaan minuuttia, kun ammattilaiset satavarmasti suoltavat pikkuahventa yhtenä kyrsänä.

En ole ikinä tykännyt kalakilpailuista. Niissä ei ole mitään urheilullisuutta. Ei hitustakaan kunniaa. Ei rahtuakaan tunteen paloa. Niissä " urheilujuhlissa" ei kalalla ole mitään virkaa, on vain luvut, painot, pisteet ja lajit. Ja saaliit tai oikeammin lukemat kiikutetaan puolikuolleina lopuksi minkkitarhoille parempiin suihin. Ja voittajien on taas helppo hymyillä.

Ei kiitos!

Ymmärrän vielä muutamien erähenkisten tai kaveriporukan vedonlyönnin ja leikkimielisen kisailun kalareissuissa, mutta silloinkin mennään luonnon ehdoilla ja kalaa vertaisena vastustajana kunnioittaen.

Toinen minäni tyrmää tyystin ripitykseni ja muistuttaa ensimmäiseksi kateuden olevan yksi kuolemansynneistä. Sen mielestä on aivan erinomainen asia, että suomalaiset kisaavat tässäkin sosiaalisessa lajissa, missä ovat pärjänneetkin niin yksilö- kuin joukkuetasollakin, toisin kuin vaikkapa mäkihypyssä tai jalkapallossa. Kallis vesienhoitokalastuskin hoituu samaan syssyyn. Ja joka ainutta saalissinttiä käsitellään takuulla arvokkaasti, sillä se on kaikkien kalastajien kunnia-asia.

Mitä taas tunnekuohuihin tulee, niin se on jokaisen ikioma ja henkilökohtainen asia.

Jos vielä kalakerhoihin ja kilpailuihinkin saataisiin jollain ihmeen konstilla lisää lapsia ja nuoria, näyttäisi onkikansan tulevaisuus turvatulta ja valoisalta. Nyökkäilen ja annan vähitellen periksi. Ja niin käy, että lähellä uimarantaa, minä ja alter egoni alamme pilkkiä sulassa sovussa – kiiskejä kilpaa.

Julkaistu 20.01.2016 17:30