Minusta on tullut tylsä

Olen vanhemmiten alkanut pelätä korkeita paikkoja. Kun vain mielessänikin näen jonkun rotkon tai ison pudotuksen, vatsanpohjasta oikein vihlaisee. Näen jo saman tien itseni luiskahtamassa reunalta ja leijailemassa päistikkaa kohti kuolemaa. Sitten rökitän itseäni. Ei ajatuksista kannata pelästyä, toppuuttelen.

Muistan, kuinka äitini aikoinaan piteli pelkääjän paikalla autossa rystyset valkeina meidän lasten kauhukahvaksi ristimää turvakahvaa liikenteessä vähältä piti tilanteissa. Meidän lasten mielestä äidin reaktiot olivat ylimitoitettuja. Samalla lailla minä nyt käyttäydyn, kun autolla ajetaan jyrkänteen reunan tuntumassa.

Ajelimme perheen kanssa joululomalla Grand Canyonilla. Maisemat olivat hurjat  –  oikeastaan mykistävät. Vaikka tie ei aivan kanjonin reunalla mutkitellutkaan, piti minun vähän väliä huokailla ja antaa kuskille ohjeita, mikä tietysti oli aivan rasittavaa. Kun pysähdyimme, paimensin muita pysymään järkevillä paikoilla. Itse yritin mennä niin likelle vuoren reunaa, kuin suinkaan uskalsin.

Kuuluisalla hevosenkengän muotoisella näköalapaikalla ryömin rotkon reunalle ja asettauduin rotkon reunalle vatsalleni. Sen verran journalisti minussa sentään pihisee, että upeasta paikasta on saatava kunnollinen kuva, pelotti tai ei.

Ihastelen korkeita paikkoja mieluusti alhaalta päin. Samalla reissulla pääsimme katsomaan aivan mykistäviä vuoria Monument Valleyssä. Siellä on kuvattu osa kuuluisista John Waynen tähdittämistä lännenelokuvista. Kun katseen saa nostaa vuorten juurilta ylös, olo on ihan turvallinen. Patikointikin sujuu, kunhan ei tarvitse ryhtyä extreme-vuorokiipeilijäksi.

Kunnioitukseni luonnonvoimia kohtaan on vuosien saatossa kasvanut. Ilmaston lämpeneminen on muuttanut ääri-ilmiöt entistä rajummiksi. Kun myrskyää, on se aiempaa rajumpaa. Kun tulvii, tulvii ääriään myöden,. Kun kuivuu, on rutikuivaa. Suomessa oli syksyllä poikkeava lumimyräkkä. New Yorkissa oli kaikkien aikojen lämpimin joulu. Nyt siellä lapioidaan lunta. Tämä kuvastaa hyvin tilannetta.

Meri on minulle luonnonvoimista hyvin rakas, mutta olen sen kanssa varuillani. Ulkomaanmatkoilla varon joutumasta sen armottomiin pyörteisiin, kotimaassa nautin sen melkeinpä suolattomasta kosketuksesta. Kunnioitan meren mahtia. Hetkessä se voi muuttaa olomuotoaan tyvenestä tyrskyksi.

Olen nykyään –  maalla tai merellä –  mieluummin hieman varovainen kuin tyhmänrohkea. Pidän sitä terveenä itsesuojeluvaistona. Lasteni mielestä olen ylivarovainen.

Ehkä olen vain yksikertaisesti muuttunut tylsäksi.

Julkaistu 27.01.2016 06:00