Entisöijät

Mutustelen kahvitunnillani herkullista Fredrika-rouvan entraamaa leivonnaista, lehteillen samalla melkeinpä ihmisikäistä kirjasta.
Vänrikki Stoolin tarinat ei tosiaankaan kuulunut aikoinaan lempilukemistooni. Kansakoulussa jouduin pänttäämään seri säkeistöjä ulkoläksynä visakalloiseen päähäni. Runonlausunta vielä jotenkin menetteli, mutta Sotilaspojan laulaminen nauravan luokan edessä oli hiukkasen liikaa.


Loppuihan sekin rääkki aikanaan. En muista, kuuluiko Stooli silloin viralliseen opetusohjelmaan, mutta minulle riitti taatusti epävirallinenkin sellainen.

Kovakantisen teksti oli totta kai huikeaa runoriimittelyä, mutta pakkotankkaamisen ja ”epäpätevien” opettajien ansiosta ei opus minulle oikein auennut. Palasin Vänrikin seuraan oppikoulussa. Nyt oli tahti toinen: Ei enää puuduttavia lukukinkereitä ja naurettavia yksinlauluja. Nyt ruodittiin ryhmätöinä JL:n muitakin teoksia. Kiitos siitäkin äidinkielen lehtorilleni Emma Karangolle.
Opettajani valitsi minut sattuneesta syystä useimmiten lukemaan jonkun värssyn sotakertomuksista. Monia suoria lainauksia Vänrikki Stoolista jäi ainakin minun aivoriiheeni, puhumattakaan
lukuisista sanaseppojen vääntämöistäja kääntämöistä.
Suosituimpia olivat: ”Von Döbeln ratsasti aukkoja katsellen. Se luoti tiesi paikkansa. Pastori, lohtapa nyt. On maamme köyhä, siksi jää. Olinhan siellä minäkin.”
Ja paljon muitakin naulan kantaan iskemiä.

Joka ainut kerta isieni maille sompaillessani, olen mietiskellyt syntyjä syviä Runebergin matkanteosta Tampereelta Ruoveden kirkonkylään ja toimistaan ja töistään siellä. Uskottelen itselleni vahvasti, että runon ruhtinas on saattanut hyvinkin körötellä hevospelillä tai apostolinkyydillä liki kalakämppääni, poikennut sammuttamassa janonsa Ryövärinlähteellä ja kenties eräillytkin näillä saloilla.
Olisinpa saanut ollut olla pitkinä talvi-iltoina vaikkapa lutikkana seinähirsien raoissa taloissa ja torpissa sekä Ritoniemen kartanossa kuuntelemassa ja katselemassa soturivanhuksien juttuja Suomen sodasta tahi vallasväen kertomuksia entisistä ajoista. Ja luulenpa, että ne mehevimmät muistelukset elettiin läpi silloin, kun pirtin pöydälle kannettiin tuoppi oltta, nassakka paloviinaa ja massillinen kunnon piipputupakkaa. Siinä on silloin yksi jos toinenkin puhunut kuin ”ruuneperi”.
Eikä pidä unohtaa Fredrika-rouvaakaan, jonka hyppysissä pysyi niin kauha kuin kynäkin.
Nuolen viimeiset tortun muruset suupielestäni ja asettelen Vänrikki Stoolin hellävaroen takaisin kirjahyllyn kätköihin.

Julkaistu 10.02.2016 06:00