Kiireisyys rumentaa

Päätin vuoden vaihtumisen kunniaksi ulkoistaa sanat kiire ja stressi. Haaveilen, että voisin nautiskella rauhassa tekemisestä. Vastoinkäymisten osuessa kohdalle naurahtaisin leppoisasti: sattuuhan näitä ja katsotaan, eiköhän tämä tästä lutviinnu.
Kun yrityksissä puhutaan ulkoistamisesta, tarkoitetaan sillä jonkun työvaiheen tai suorituksen siirtämistä toisen yrityksen tehtäväksi. Hoitakoot siis muut minun puolestani kiireet, näin päätin.

Vuosi alkoikin leppoisissa merkeissä, kunnes kova pakkanen aiheutti vesiputken jäätymisen, josta seurasi hermojen kiristyminen. Tyypillinen stressitilanne kohdallani kun on juuri se, että töiden jälkeen muutenkin jo hieman väsyneenä edessäni on ongelma, johon en osaa itse keksiä ratkaisua.
Onneksi isäni toppuutteli puhelimessa: älä nyt mieti sitä enempää väsyneenä. Huomenna asia varmasti selviää!
Ja niinhän se selvisikin. Oli vaan käsittämätön asia, että vesijohto oli jäätynyt talon sisäpuolen rakenteissa. Kaikki on näköjään kuitenkin mahdollista talossa, joka on rakennettu vuonna 1963 ja jatkettu 1972. Juuri liitoskohtaan oli ilmeisesti talon elämisestä johtuen tullut sen verran pakkasen mentävää rakoa, että sieltä päin kulkenut kuumavesijohto pääsi jäätymään. No ei onneksi rikki saakka, vaan selvisin sen sulattamisella.
Tuonkin tapauksen jälkeen olen joutunut pari kertaa taistelemaan itseni kanssa: aiemmin elämässä opitut tavat ja liian helposti kiehahtava luonne kun tahtovat johtaa helposti stressin muodostumiseen.

Nykyinen meno ei ole missään muodossa kadehdittavaa. Mielestäni ei osoita oikeaa kehityksen suuntaa se, että kiireen takia monilla työmailla ei muka ehditä harkitsemaan ja suunnittelemaan, vaan syöksytään päätä pahkaa tekemään asioita pois jaloista sillä seurauksella, että kohta niitä tehdään toisella tavoin. Esimerkkejä on valtamedian lehdet täynnä: liian kiireisiä valtuustopäätöksiä, liian kiireellä rakennettuja taloja.
Minne meillä on niin kiire?
Onko kiireinen ihminen kadehdittava, kiihottava tai kaunis? Otsa kurtussa kännyyn ohjeita lateleva työtehomies, jolle oma lapsikin joutuu varaamaan yhteisen ajan kalenterista tai itse keräämänsä taakan alle hukkuva kiltihkö naisihminen, joka yrittää toteuttaa (kenen?) luomaa mallia täydellisestä kodinhengetär-äiti-yrittäjä-työntekijä-urakiipijä-itsenäinen-haluttava-jumppaguru-supernaisesta, jonka täytyy ehtiä päivittää myös facebook: ”ah, niin ihana työpäivä ja ihqut jutut taas...”, vaikka todellisuus olisi kaikkea muuta.
Kenelle ja ketä varten me elämme?

Julkaistu 24.02.2016 06:00