Vedentäyteistä elämää

"Kevät tuli, lumi suli, poika muli, puro sanoi puli puli", loruilimme kakaroina kolutessamme keväisin puolisulia lätäkkölampareita. Eipä niitä "kastetilaisuuksia"" itselleni eri vuodenaikoina onneksi montaa siunaantunut, mutta liki liippasi -tilanteita sitäkin enemmän.
Naurattaa ääneen, kun silloin tällöin radioaallot soittavat Kipparikvartetin kipaletta: "Ol’ lautalla pienoinen kahvila".

Jätkäporukalla seikkailimme useinkin taipaleen takana kimmeitäväliä erämaalammella itsekyhäämillämme kopukoilla. Pinnalla ne pysyivät nipinnapin, kunhan lautturi vain malttoi pysytellä varovasti tekeleen keskellä. Kerran jos toisenkin kävi kuitenkin niin, että kapteeni keikahti jorpakkoon uppeluksiin vaikkaleipä tai kahvee hyppysissä. Kesä kuitenkin kuivatti nopeasti kalastajanalut ja melkein uimamaisteritkin ja hauskaa piisasi.

Järvenpään sakki omisti sutjakan puuvenekaunottaren Pohjan Sahan tehdasalueella pikkuruisen ojalirun pientareella. Siinä mahtui hyvin meloskelemaan muutamat kymmenet metrit vapaille vesille.

Eräänä hikisen elokuun iltapäivänä ihailimme jälleen Näsijärven hiveleviä maisemia, kun päällemme nousi kuin varkain pikimusta pilvimassa. Tuima tuuli kohisi kaakosta valtavalla voimalla, satoi saavista kaatamalla ja keltahehkuiset salamat puhkoivat ilmaa. Läheiseen saareen kertyi kilometrin verran matkaa ja enomies, väkevä junttura, souti kuin Karppinen heikosti näkyvää turvaa kohti, minun äyskäröidessä hiki hatussa vedestä täyttyvää venettä.

Puolikuolleina pääsimme rantaan, käänsimme purtilon suojaksemme, ristimme kätemme ja odotimme jumalaisen näytelmän loppumista. Kovaa oli leikki silloin, mutta huolella veistetty venonen kesti, ja miehetkin taisivat olla rautaa. Nykypäivänä ovat laivatkin valitettavasti rautaa ja seiloritkin jo melkein puuta.

Vuosia myöhemmin myöhäissyksyn kuulakkaassa kelissä puksuttelimme ystäväni kanssa Porkkalanniemellä pohjoisen hönkäilessä palkeitaan äkisti ja äkeästi. Hetkessä veiloi merialue valkoharjaisina vaahtopäinä. Kun vielä viisimetrisen mahonkisen pulpettibotskin peräprutku sammui, ja yhä korkeammat laineet kuljettivat meitä kohti meritaimenten suosimaa asuinkarikkoa, oli todella hätä.

Paapuurin puolelta ryöpsähti samassa täysilaidallinen ja ilkeännäköiset kivet ilkkuivat enää muutaman metrin päässä. Taisinpa siinä hötäkässä vilkaista taivaallekin ja mutista jotakin. Luulenpa, että joku tai jokin kuuli käsittämättömän muminani, sillä kaverini sai kuin saikin reistailevan kopan käyntiin. Luovimme hiljalleen myrskyn silmästä pikkuruiselle saarelle. Siellä värjöttelimme kuin nallit kalliolla pahimman myterin yli. Henki oli hupaa silloinkin.

Ei minulle näistä haavereista mitään sielullista vammaa jäänyt, enkä näe niistä painajaisia. Luontoa kohtaan kunnioitukseni kuitenkin kasvoi. Ihminen on sen rinnalla vain lastu lainehilla tai lumihiutale jäälakeuksien railoissa.

Tänä keväänäjäille ei enää ole menemistä, niinpä rapsuttelen kippoani kotirannassa huolella ja ajan kanssa.

Julkaistu 23.03.2016 09:33