Kuntoiluja

Piipahtaessani nykyisin kerran pari vuodenkierrossa kauniissa pääkaupungissamme oikein onnikkakyydillä, silmäilen ihmetellen sotamarsalkan väylälle putkahtaneita kuntosaleja. Niitä löytyy melkeinpä joka korttelista kuin kapakoita ikään. Työvuosinani näitä hikikammioita ei juurikaan edes Helsingissä ollut. Kansalaiset hölkkäsivät ja humppajumppasivat urheilukentillä, kaduilla, turuilla, toreilla, kuka missäkin.

Tässä taannoin avautuivat parinkin uuden muskelimestan ukset ihan tässä kotonurkillani. En ole vielä poikennut sisätiloissa pällistelemässä nykyajan vetovempaimia sun muita polkumasiinoita. Vaikka voipi olla, ettei edes kynnyksen yli päästettäisi näin vanhaa ja raihnaan näköistä ukkelia. Taaspa mieli matkaa menneeseen ja kultaiseen nuoruuteen. Eipä tiedetty silloin kaiken maailman pilatespytingeistä, atleettiklubeista tahi joogakeskuksista.

Asuinpitäjäni koulujen pommisuojissa piilottelivat puntit. Valitettavasti rautaa rutistivat ”Kalle” Kangasniemen innoittamina vain harvat vahvemman oikeudella. Minun oli tyytyminen liikkamaikkojen vetämään iänikuisen kuivaan kuntopiiriin. Telinevoimistelu kauhistutti useimpia, mutta minulle se maistui. Eloni ensimmäiset alpakkalusikat palkinnoinkin koulujen välisistä kisoista.

Juoksemisesta kuitenkin tuli se minun varsinainen juttuni.

Suomalaisethan ovat aina hiihtäneet ja juosseet, milloin edessä, milloin perässä. Kuusi- ja seitsemänkymmentäluvulla lenkkeily oli pop ainakin meidän kylällä. Jopa viisikymppisiä äijänkohloja koinsyömissä verkkareissaan, hikipannat otsilla nähtiin lenkkeilemässä metsäpoluilla ja tienvarsilla. Naureskelin näille koikkelehtijoille aikani, mutta miten kävikään? Tuumailin, että koetanpa nyt kumminkin tätäkin, eihän se anna jos ei otakaan.

Tykästyin askeltamiseen, liityin paikalliseen yleisurheiluseuraan ja sain jopa oman valmentajankin. Menomonotkin mitoitettiin malliin: ”Made in Suutarila”. Edustusasu kilpatrikooneineen kuuluivat myös kontrahtiin.

Muutaman vuoden ja satojen kilometrien jälkeen palkintopystejäkin karttui ja ennen kaikkea maine kasvoi.

Tottakai moinen vaati harjoittelua ja taas harjoittelua. Mielimaastoani olikin mummulan Lamminkylä. Siellä jolkottelin järven ympäri kiertävää hiesutietä ympäri ja ämpäri. Tutuiksi tulivat siinä jokainen Oiton- ja Kangasniementien puu, pensas, kivi ja kanto. Myös Niittytiellä mitattiin treenarin aerobiset ja anaerobiset kyvyt. Kaiken kruunasi se, että joku oli nähnyt vaivan ja lämmittänyt rantasaunan tulevalle ”huippumailerille”. Saunan löylyistä Lamminjärveen. Ah’ sitä autuutta.

Nyt en enää juoksentele, mutta jos joku keksisi porkkapatikoinnin yli-ikämieskilpailut niin voisin vaikka osallistua. Vaan enpä tiedä, ei sieltä kai kultaa eikä kunniaa heruisi, mutta se kuuluisa neljäskin sija neljästä kisaajasta tyydyttäisi.

Julkaistu 02.05.2016 09:33