Suven suloja

Misa-kiuas saa mustaan kitaansa oman maan tervaskantoa ja tuohenkäppyrää. Samaa sortimenttia vaativat myös patagrilli ja savustuspömpeli, Huushollaan vielä hampparin väärät sun muut tykötarpeet Askolan viileään hiesuun; kelpaisi kalamiehen reissultaan kotiutua.
Lopuksi lättään kämpän ovenkamanaan lapun: Olen matkoilla, palaan pian. Outoa kulkijaa se voi kummastuttaa, mutta tuttavat sen varmasti tajuavat. Vielä kurkkaan ainakin viidennen kerran autonromuni takapenkille: Pelit ja vehkeet ovat varmasti völjyssä.


Kukonlaulun aikaan on kylällä hiljaista, Baarin suorankin uneliaisuuden rikkoo vain kärryni kammottava kätkätys. Kirkolla sentään tulee vastaan muutama mattimyöhäinen tai anttiaamuinen. Sitten urkeneekin kuuskutonen auki taivasta myöten.

Jokivarressa ei ole muita, mutta on näköjään hiljattain ollut, koska siimanpätkiä, vieherasioita, eväspapereita ja kaljapullon raatoja lojuu pitkin ja poikin rantapenkereitä. Pistelee vihaksi; näitä idiootteja riittää tässäkin jalossa harrastuksessa, valitettavasti.
Virrassa seilaa jokunen ajopuu, mutta elintasoroskia ei onneksi vedessä pyöri. Koskikaratkin ovat saapuneet ja niitten touhuilua on mukava seurailla kalastuksen lomassa.
Tulvahuippu joella on ollut ja mennyt, joten solmin virpan nokkaan kelluvan pikkuvaapun. Minulle reissun ihka ensimmäiset sutaisut ovat taianomaisia. Niissä vain jotenkin tunnen, kulkeeko tänään vai ei?

Tikkaan tarkasti kahden isomman vesikiven väliin ja heti käy pyörre vieheeni perässä. Pommitan uudestaan, mutta kala ei ole huijattavissa. Luonnonkantaiset taimenet ovat arkoja kovan kalastuspaineen takia, sillä jopa mato-onkijoita itärajankin takaa mesoaa täälläkin riesaksi asti.
Kalastuksenvalvojilla riittääkin työmaata ja virkavaltaakin on joskus jouduttu kutsumaan apuun.
Vippailen vaappuani hätäilemättä lupa-alueen loppuun, mutta enempiä tapahtumia ei tule.
Haukkaan suolapalaa, ryystän termollisen sumppia ja nautiskelen kaikilla aisteilla kauniista supisuomalaisesta koskimaisemasta.
Sidon kakkosen jatkeeksi itse kyhäillyn mustan karvajigin ja koluan lyhyehkön koskipätkän vielä uudestaan. Kahden kiven taimenelle se kelpaa ja saan pidellä ja ihastella vesiemme sulotarta hetken rantamatalassa, Vapautan kalan ja se jää vielä hetkeksi paikalleen kivien huopeeseen ja lipuu sitten arvokkaasti virtaa alaspäin. Morjestan hyvästiksi. Olen onnesta sykkyrällä.
Koskikarat ovat nyt kerääntyneet epätavallisen lähelle. Ne haluaisivat ilmeisesti kertoa, että oikein teit sinä ihminen.
Ajattelen yrittäväni vielä kirjolohta tai ahventa kotiin viemisiksi ja ihan savustettavaksi asti, kun täydellisen kesäidyllin särkee vastarannalle toikkaroiva, mökäremusta päätellen ihka kotimainen juopporemmi syöttionkineen ja muovikasseineen.
Puren hammasta, lasken viisaasti kymmeneen ja lähden Pohjankylään päin.

Julkaistu 01.06.2016 10:41