Mieli notkea kuin pajunvitsa

– Ja lukioon mä en sitten mene! seiskaluokkalainen haastaa toteavaan sävyyn äitiänsä.
– Aha, vastaan lyhyesti aavistaen, että harkintaan kehottava vastaus voisi toimia itseään vastaan.

Kuluu vuosi, ja asiaan palataan.
– Mä en sitten mene ehkä lukioon, kahdeksasluokkalainen lieventää.
– Ahaa, kommentoin ja onnittelen samalla itseäni uudesta kyvystä, suun supussa pitämisestä.

Taas käännetään lehti seinäkalenterissa.
– Mä muuten meen lukioon, ilmoittaa yhteishakupapereita täyttävä nuori.
– Ahaaa! silmissäni välähtää hyvä mieli siitä, että hän saa jatkoaikaa epävarmoille ammattihaaveilleen.

Suvivirsi väreilee juhlasalissa koskettaen jokaista äitiä ja kummia. Valkolakkien aalto heilahtaa pystypäisten nuorten yllä.
Pääsykokeissa on käyty, ja pisteitä ynnätään sen seitsemään paikkaan.
Nuori aikoo pelialalle.
– Aha, vastaan – eikä sen sanominen tee tiukkaakaan.

Palaan ajassa vuosikymmenien taakse. Ylioppilaaksi päästyäni halusin ehdottomasti viettää välivuotta. Päätin omistautua lampaidenhoidon, kankaankudonnan ja savitöiden opettelulle ruotsinkielisessä saaristokunnassa.
Ei tullut minusta saaristolaisemäntää, mutta en olisi kovasti pannut vastaan, vaikka niin olisi käynytkin.

Taisivat vanhempani pari kertaa nielaista siinäkin kohtaa, kun pakkasin kapsäkit Moskovan vuotta varten.
Kuulin opiskelijakommuuniini villejä huhuja, että Berliinin muuri oli muka sortumassa. Välillä kokoonnuimme suomalaisporukalla hurraamaan Marjo Matikaisen mestaruushiihdoille. Jonotin mitä jonon alkupäästä milloinkin sattui saamaan – ja mukavuudenhalun iskiessä vältin väenpaljouksia länsivaluutan avulla.
Lopulta maa allani, se suuri ja mahtava Neuvostoliitto hajosi palasiksi.

Kaduttaako minua nyt kokonainen lukuvuosi loimia ja niisejä selvitellen? Ei.
Entä vuotta pitemmäksi venähtänyt aika venäläiseen sieluun perehtyen? Ei sekään.
Mitä minä tiesin elämästä silloin, valkolakin saatuani? Ainakin sen, että ollessaan vapaa sitoumuksista kannattaa tehdä sitä, mihin mieli taipuu huonosti vanhempana, paikalleen puutuneena. Taisin myös ymmärtää, että uuden alun mahdollisuus – ja nykyään usein jopa välttämättömyys – jatkuu pitkään.
Nyt ajattelen, että nuorena taipuu kuin pajunvitsa: heiluu tuulessa, mutta kasvaa ja sopeutuu. Uusista aluista ehtii saada kylläkseen myöhemmin.

Julkaistu 15.06.2016 13:48