Eemeleitä ei ole liikaa

Vaahteramäen Eemeli kuului lapsuuteni lukusuosikkeihin. En kuitenkaan voinut sietää hahmosta sävellettyä lastenlaulurallatusta nimeltä Kissankulman kauhu. Kappaleessa tympi sen sormea heristelevä sävy. Lisäksi nykykielellä ilmaistuna Eemelin dissaaminen meni laulussa pienen kuulijan mielestä liian pitkälle.

Laulussahan päivitellään, kuinka vaikea lapsi Eemeli oli, ja todetaan että on hyvä, ettei Eemeleitä ole enemmän. Vuosikymmenet ovat vain lisänneet ihmetystä sanoja kohtaan. Miten ihmeessä voi olla hyvä, ettei ongelmanratkaisutaitoisia, hyväsydämisiä ja elämäniloisia lapsia ole enempää?

Pikemminkin on surullista, että loppujen lopuksi Eemeleitä on vähän, vaikka meissä kaikissa on ainakin joskus ollut jonkin verran Vaahteramäen villikkoa. Eemeli, jos kukaan, nimittäin edustaa ihmisen luovaa ja energisen rohkeaa puolta.
   Sisäinen Eemeli pysyy kuitenkin hengissä vain hyväksyvässä ilmapiirissä. Astrid Lindgren ei ole turhaan kirjoittanut Eemelille vanhempia, jotka välittävät aidosti pojastaan, vaikka eivät aina ymmärräkään häntä.
   Kansantaloudelle Eemelit ja eemeliys ovat ehtymätön innovaatioiden lähde. Heistä nousee yrittäjyyden edelläkävijöiden joukko ja itsevarmoja voittamisen kulttuuriin kasvaneita urheilijatähtiä. Lieneekö sekään sattumaa, että Patrik Laine oli hulmuavine vaaleine kutreineen kuin ilmielävä Eemeli luistimet jalassa?
   Toisaalta huomattava osa Eemeleistä käyttää kekseliäisyytensä arjesta selviytymiseen ja perheestä huolehtimiseen.
   Kysymys on kaiketi siitä, suuntautuuko Eemeli-energia nuorena oikeisiin kohteisiin ja onko tarjolla kohteita löydettäväksi. Käytöshäiriöt ja oireyhtymät ovat asia erikseen, mutta sellaisistahan ei ainakaan Vaahteramäen Eemelin kohdalla ole kyse.

Alkuperäisessä ruotsinkielisessä tekstissä ei muuten lauleta, että on hyvä, ettei Eemeleitä ole enempää. Lindgren on laatinut pojalle myös ajatuksia herättävän monitulkintaisen loppuelämän.
   Eemelin päätyminen kunnon kansalaiseksi ja kunnanvaltuuston puheenjohtajaksi on helppo lukea kaikin puolin onnellisena loppuna. Vaihtoehtoisesti loppua voi pitää piikkinä siitä, miten yhteiskunnan velvoitteet ja sosiaalisuuden vaatimukset lopulta tasapäistävät yksilön luottamushenkilöksi, eikä edes Eemelin kekseliäisyys riitä kiertämään tuota elämän metkua.
   Oman tulkinnan löytämiseksi kannattaa käydä vaikka katsomassa Ruoveden Teatterin näytelmä Pyynikkilässä – ja muistaa kirjailijan toinen luomus, Peppi Pitkätossu, joka on kasvanut kaikin puolin vahvaksi ja itsenäiseksi hyvin vapaissa olosuhteissa.
   Mutta laulun sanoja ei kannata uskoa. Ei Eemeleitä ole koskaan liikaa.

Julkaistu 06.07.2016 10:06