Luku 1

Tyttö nimeltä AI van NIIN

– Voi, voi, mitähän tästäkin tulee? Tyttö pitäisi laittaa kouluun muttei kunnolla osaa nimeään sanoa, saatikka puhetta ymmärtää, huokaili äiti.
– Rauhoitu, minä voin saattaa tytön ensimmäisenä päivänä, niin tuntee sitten olonsa hieman turvallisemmaksi.
Näin sanoen isä tarttui tyttöä kädestä ja lähti reippain askelin ovea kohti.
– Ai niin, reppu meinasi kokonaan unohtua.
Tyttö katsahti hämmästyneenä isäänsä. Reppu oli jo hänen selässään ja käsi turvallisesti isän kädessä.
– Muistatko sitten niiata ja sanoa opettajalle kauniisti ja selvästi nimesi. Ai niin, pitäähän sinun sanoa myös sukunimesi.
– AI van NIIN, sanoi tyttö ja isä myhäili tyytyväisenä, sillä hän jollakin tavoin tiesi, että tyttö oli ymmärtänyt hänen puheensa.
– Aivan niin, sanoi isäkin ja jatkoi rauhallisena kulkuaan.
Tyttö oli lukenut auringonkukkataulusta nimen ja tuumaillut, että van sanan jälkeen tulee sukunimi. Ihan helppoa, turhaa isän on siitä muistuttaa.

Koulun pihalla iloinen opettajatar riensi tulijoita vastaan.
– Vai niin, tässä siis on tämä pieni koululaisen alku. Tervetuloa nyt vaan kumpikin. Mikä se nyt olikaan sinun nimesi?
– AI van NIIN sanoi tyttö ja niiasi.
Isä ja opettajatar menivät selvästikin hämilleen.
– No niin, selviäähän se sitten myöhemminkin, sanoi opettajatar ja otti vuorostaan tyttöä kädestä.
– Niin, minä tästä lähdenkin sitten takaisin, koetahan nyt, sanoi isä ja silitti tytön hiuksia hyvästiksi.
– AI van NIIN sanoi tyttö ja niiasi.
Kylläpä lapselle on opetettu kauniit tavat, ilahtui opettaja. Tyttö katseli häntä vähän ihmeissään. Olihan se ehkä kaunista, kun osaa lausua oman nimensä sukunimeä myöten hän järkeili ja seurasi kiltisti käsi opettajattaren kädessä luokkahuoneeseen.
– Istupa siihen vapaana olevaan pulpettiin.
Tyttö katseli ympärilleen ja löysikin tyhjän pulpetin.
– Aivan niin, istu siihen, sanoi opettajatar ja mietti että kyllä tyttö ainakin puhetta ymmärsi.
Riemuissaan tyttö istahti, otti repun selästään ja hymyili aurinkoisesti opettajattarelle. Hänen sydämensä oli pakahtua riemusta, nyt opettajatar osasi jo hänen nimensä, koko nimen, myös vanin ja sukunimenkin.

Ensimmäisenä päivänä ei paljon touhuttu. Opettajatar jakoi kynät ja kumit ja jokainen sai oman työvihon.
– Ne, jotka osaavat jo kirjoittaa nimensä, voivat sen tehdä kansilehdellä olevaan valkeaan lokeroon. Sitten voittekin jo juosta ulos leikkimään. Siellä on mitä parhain ilma.
Tällä tavalla hän ajatteli selvittävänsä etukäteen lasten kirjoitustaidon.

Illalla opettajatar järjesteli tavaroitaan seuraavaa koulupäivää varten. Hän ajatteli olla järjestelmällinen, koska seuraavana päivänä olisi tarkoitus käydä heti aakkosten kimppuun ja ryhtyi lajittelemaan lasten vihkoja aakkosjärjestykseen. Häntä hymyilytti ja hän tuli hyvälle tuulelle. Melkein kaikki lapset osasivat jo kirjoittaa nimensä. Vain joitakin vihkoja oli jäänyt tyhjäksi. No, niiden omistajat löytyvät kyllä huomenna. Tärkeintä tässä vaiheessa on lasten ymmärtää, mistä sanat syntyvät. Sitten hänen käsiinsä osui vihko, johon oli isoilla kirjaimilla kirjoitettu AI van NIIN. Välissä oleva van oli tehty kaunolla.

Loppuviikosta uusi poika ilmestyi kouluun. Tytön ihmetellessä hänen myöhäistä saapumistaan poika selitti, että oli joutunut auttamaan isäänsä juomien järjestelemisessä, eikä siksi voinut tulla.
– Mitä se sellainen juomien järjestely on? kysyi tyttö.
Poika selitti, että isällä on tehdas, jossa pullot kulkevat jonossa ja niihin kaadetaan sellaista ainetta, että aikuiset tulevat hauskoiksi. Hän oli juuri piirtämässä tytölle kuvaa pulloista, joihin juoma kaatuu, kun palohälytin pirahti soimaan. Opettajatar oli neuvonut, että tämän äänen kuullessaan lasten tulee vitkastelematta seurata opettajatarta jonossa opittua reittiä pitkin ulos.
Rauhallisesti mutta samalla kiirehtien opettajatar otti luokan nuorimmaisten kädestä kiinni ja ryhtyi johdattamaan luokkaansa ulos käytävää pitkin.

Tyttö oli ehtinyt pihalle ensimmäisten joukossa ja tarkkaili kiinnostuneena kiiltäväkypäräisen palomiehen touhuamista. Tämä antoi kuuluvalla äänellä muille kypärille ohjeita. Hieman taaempana oli sekalainen joukko naisia, jotka yrittivät muodostaa jonkinlaista epämääräistä jonoa.
– Mitähän nuo aikuiset oikein alkavat leikkiä? ihmetteli tyttö.
Hän oli juuri menossa mukaan, kun huomasi, että naisilla oli jokaisella jonkinlainen esine kädessään, jota he sitten liikuttivat toinen toisilleen. Jonon ensimmäisenä oleva rouva huusi ohjeita kirkkaalla äänellä ja heilutti lippua, johon oli isoilla kirjaimilla kirjoitettu, niin että tyttökin sai selvää: ROUVIEN OSASTO KIIREHTINYT APUUN, VETTÄ PÄIN!
Kiemurtelevassa jonossa oli lypsyämpäreitä, kastelukannuja, kukkapurkkeja, kahvipannuja, maitokannu ja ja jokunen lasipullokin. Ainoa yhtenäinen asia tuntui olevan jokaisen jaloissa olevat kumisaappaat.

Astiat liikkuivat vinhassa vauhdissa kädestä käteen ja joku uskalsikin kysäistä, mistä vettä saataisiin. Juuri silloin kiiltävälippainen mies lähestyi lippua kantavaa rouvaa suu ammollaan, mutta eihän hänen äänensä kuulunut yli kimeiden naisten huutojen. Pullot nähdessään tyttö yhtäkkiä muisti, että poika oli jäänyt luokkaan piirtämään. Tämä ei ollut ollenkaan kiinnittänyt huomiota muiden poistumiseen eikä varoitusääneen. Tyttö puikkelehti aikuisten ohitse luokkahuoneeseen, jossa poika viimeisteli pulloriviä.
– Mikset sinä tullut ulos, vaikka seinä vinkui? kysyi tyttö.
Poika selitti, että isä oli neuvonut, että jos ei jotakin asiaa tai ääntä ymmärrä, paras pysyä paikalla ja katsoa mitä tapahtuu.
– Niin kai se on, en minäkään ymmärtänyt miksi se kiiltävähattu halusi välttämättä itselleen sen lipun eikä ollenkaan mennyt johon päähän niin kuin ne muut tekivät. Minä kysyn illalla isältä, mikä sai miltei kaikki naiset juoksemaan itkien kotiin, kun opettajatar sanoi, että se oli onneksi vain harjoitus ja hymyili. Niin että pitääköhän itkemistäkin harjoitella kovasti.
– Voisitko sinä seuraavaksi tuoda muutaman pullon sitä hauskajuomaa, niin saadaan rouvatkin iloisiksi. Pysyväthän sitten paikalla koko harjoituksen ajan.

 Pirilei

Julkaistu 09.08.2015 20:35