LUKU 2

Seuraavana päivänä tyttö ilmoitti menevänsä kouluun yksin. Isän ei enää tarvitsisi häntä saattaa. Hän ajatteli, että ystävällinen opettajatar on aivan varmasti tullut häntä taas vastaanottamaan, kun oli heti muistanut hänen nimensäkin. Koulun pihamaalla ei kuitenkaan ollut ketään aikuista. Pojat menivät polttopalloa, ja niin kävikin, että pallo karkasi kovalla vauhdilla ympärillä olevaan tyttöjoukkoon, josta kuului monta huudahdusta.
  – Ai, ai, ai! 
 – Voi, he tunnistavat minut ja kutsuvat minua, ajatteli tyttö ja riensi kiireisesti ryhmän keskelle. Hieman hämmentyneinä tytöt katsoivat uutta tulokasta ja siirtyivät pikku hiljaa sivummalle niin että tyttö seisoi kohta yksin piirin keskellä. Samassa soi kello ja lapset ryntäsivät sisään.

Kaikki istuivat jo pulpeteissaan, kun opettajatar astui luokkahuoneeseen.Hän oli mietteliään ja hiljaisen oloinen, eikä ollenkaan hymyillyt niin kuin edellisenä päivänä. Verkkaasti hän asteli ikkunan eteen, syventyi katselemaan koulun pihalla kasvavia puita ja sanoi harvakseen:
  – Ai niin, päiväkirjaan pitäisi keksiä jotakin mitä tänään tehtäisiin. Kuin itsekseen hän jatkoi puille puhumista.
  – Eilen minä vielä ajattelin, että josko me rupeaisimme aakkosia, mutta tänään en ole ihan varma.
Sillä välin tyttö oli kiiruhtanut opettajattaren pöydän ääreen, avannut päiväkirjan ja piirsi sydämensä kyllyydestä. Niitä auringonkukkia, paljon auringonkukkia vaikkei opettajatar ehkä ollut nähnytkään sitä taulua. Pöydällä ei ollut värikyniä, mutta jos piirtää koko sivun täyteen auringonkukkia, niin voivathan ne näyttää yhtä kauniilta kuin siinä taulussa, mutta värittöminä. Niin kuin polttolasin läpi, kuten hän muisti aurinkoa katsoneensa. Isä kielsi katsomasta suoraan, mutta tätä opettajatar voisi katsoa kun ei ole niitä värejä.

Tyttö oli niin syventynyt tehtäväänsä ettei edes huomannut opettajattaren tulleen viereensä. Rauhallisesti opettajatar otti päiväkirjan käsiinsä ja katseli piirustusta. Silmissään erikoinen katse hän pyysi tyttöä menemään paikalleen. Piirustus ei ollut vielä ihan valmis, mutta jokin opettajattaren katseessa kertoi, että on parempi jättää se tältä erää sellaiseksi. Luokassa oli alkanut rauhaton liikehdintä ja vaisulla äänellä opettajatar pyysi lapsia rauhoittumaan.

Sinä päivänä ei opeteltu montakaan kirjainta, ei ääneen eikä taululle. Useasti tyttö havahtui opettajattaren katsovan häntä. Tytön mielestä katse sisälsi hämmennystä ja ehkä hieman suruakin, joten sinä päivänä ei tyttö uskaltanut opettajattarelle riemullisesti hymyillä.

Kotiin tultuaan isä kysyi koulukuulumisia.

  – Oli rauhallinen kukkaispäivä, vastasi tyttö.
 – Aivan niin, sanoi isä ja äitikin nyökkäsi, koska myös heillä oli sellainen ollut.

Pirilei

Julkaistu 20.08.2015 14:28