Luku 3

Kolmantena koulupäivänä tyttö laittoi repun selkäänsä, tarttui isää kädestä ja lähti reippaasti astelemaan koulutielle. Hämmästyneenä ja ylpeänä isä seurasi tyttöä. Olihan se sentään jotain, että tyttö kelpuutti hänet vielä saattajakseen. Vaikka toisaalta, hänen olisi kyllä pitänyt kiiruhtaa junalle, sillä hän oli luvannut käydä Helsingissä asti hakemassa vaimolle ja tytölle tuliaisia. Mutta aamujuna oli jo ehtinyt mennä, eikä tuliaisia voi tuoda ellei ole ensin ollut matkalla. Tyttökin oli ollut asiasta niin ilahtunut ja luvannut viedä niitä opettajattarellekin.
 – Aivan niin, oli isä sanonut, kun tyttö oli tämän hänelle kertonut. Koska isä ei ollut junaan mennyt, pohti tyttö, että hän vie isänsä opettajattarelle tuliaisena.

 – No niin, minä tästä käännynkin, sanoi isä, mutta tyttö piti vain tiukasti isää kädestä kiinni ja veti häntä luokkahuonetta kohti.
 – Kylläpä tyttö nyt ujostelee, ajatteli isä, mutta seurasi tyttöä sisälle asti koska uskoi tämän siten rauhoittuvan. Opettajatar istuikin jo paikallaan, joten tyttö veti isäänsä kohti opettajattaren pöytää saaden tämän punastumaan.
  – Tuota kun tyttö väkisin tahtoi, sanoi isä hämillään.
  – Aivan niin, sanoi opettajatar ja punastui vielä enemmän. Silloin tyttö päästi isän kädestä irti ja sanoi:
 – Tuliaisia! Nyt punastuivat sekä opettajatar että isä.

  – Niin, sanoi isä ja kiiruhti pois. Vielä pitkään tyttö mietti, että isä oli hänelle jostain vihainen, kun käytti vain hänen sukunimeään, niin kuin joskus muulloinkin suutuspäissään oli naapurista käyttänyt. Lisäksi hän tuli siihen johtopäätökseen, että opettajatar ei pidäkään tuliaisista, vaikka muuten on kova herkkujen perään.

Kotona isä illalla tytön hiuksia harjatessa katsoi tyttöä peilistä silmät tuikkien ja sanoi yht’ äkkiä:
  – Aivan niin, ne tuliaiset saavat nyt jäädä.
Tyttö nyökkäsi peilille ja ajatteli, että on parempi, ettei saa tuliaisia, jos ne eivät miellytä.

Pirilei

Julkaistu 26.08.2015 16:58