Luku 9

Piirustustunnille opettajatar toi mukanaan kukkakimpun. Hän ajatteli pyytää lapsia piirtämään luonnonkukista maljakkoon tekemänsä asetelman. 
  - Voin sitten lähettää miehelleni joitakin teidän piirustuksianne ja ajattelin samalla liittää piirustusten mukaan kukkien nimet.Minulla on häntä kovin ikävä ja mietin, että hän voisi ilahtua saatuaan teidän kukkataulunne.
  - Minua kun kukat niin kovasti lohduttavat, hän jatkoi. Oppiihan siinä samalla muutaman suomalaisen kukankin nimen.
  - Mieheni ei ole vielä päättänyt mitä aikoo ryhtyä tekemään suomenkielen opittuaan, hän jatkoi kuin itsekseen puhellen.

  - Piirtäessänne voimmekin samalla jutella teidän mahdollisista ammattitoiveistanne, mutta opetellaan nyt ensi värien käyttöä, siis värien nimet ja mitkä värit sointuvat esimerkiksi keskenään ja miten väreistä vedellä sekoittaen saadaan myös uusia aikaiseksi. Minä kyllä koko ajan neuvon, jatkoi hän,  ja alkoi rauhallisesti liikehtiä pulpetilta pulpetille tarkastellen lapsien piirustuksia ja neuvoen vesivärien käytössä.  

Ilahtuneena hän pysähtyi erään oppilaan työn ääreen ja rupesi innoissaan kehumaan pojan piirustusta. 
  - Voi miten hyvät värit ja kauniisti paperille aseteltu, hän sanoi. 
  - Tämän minä kyllä lähetän miehelleni, jos saan, sanoi hän pojan puoleen kumartuen. 
Hän oli jo aikeissa ottaa taskustaan nenäliinan, jota kantoi mukanaan poikaa varten pyyhkiäkseen tämän valtoimenaan vuotavan nenän, mutta käsi pysähtyi taskuun, kun hän katsahti poikaa, joka silmät loistaen kääntyi opettajattaren puoleen ja vastasi leveästi hymyillen mutta harvakseen:

  - Olkaa niin hyvä ja haistakaa.. sanoi poika ja lopetti  puheensa äkkiä. 
Opettajatar, joka huomasi pojan mielihyvän ei millään tohtinut nuhdella tätä eikä liioin nenää pyyhkiä, vaan käänsi nopeasti puheensa muihin asioihin. 
  Toki hän oli mielissään pojan kohteliaasta vastauksesta lauseen alussa. No, nyt alkavat pikku hiljaa lapsetkin ymmärtää kohteliaisuuden merkityksen, en sitä turhaan olekaan painottanut, hän mietti.

Koska lapset olivat opettajattaren kehumisen kuullessaan lopettaneet työskentelyn, huomasi hän puhuneensa varomattomasti ja jatkoi nopeasti jutusteluaan samalla painotti voimallisesti lausetta, että jokainen lapsi on hyvä jossain, pitää vain löytää oma vahvuutensa.

Tyttö, joka oli tarkkaavaisena seurannut välikohtausta, ilmoitti nyt kuuluvasti, että hän on isona erityisen hyvä lentäjä. 
 - No, etkös sinä haluakkaan enää opettajaksi niin kuin aikaisemmin olet sanonut, kysyi opettajatar. 
  Tyttö, joka oli jo tyystin unohtanut kertoneensa opettajahaaveesta, halusi nopeasti korjata erehdyksensä ja jatkoi:
 -Aivan niin, niin minä kyllä ajattelin ensin, mutta kun se vaatii rautaisia hermoja ja ne on varattu vain isiä varten. 
  Hän muisti,  mitä poika oli edellisenä päivänä sanonut ja ajatteli samalla isäänsä, jolla oli monta rautaa tulessa, ja oli tullut siihen johtopäätökseen, että se on vain miehille kuuluva asia. Vaikka isä oli joskus äidille tokaissut, että tuolla opettajattarella on sitten rautaiset hermot, niin että voi kait niitä isien lisäksi olla rauhallisia opettajattariakin. 
  - Poika voi sitten ryhtyä opettamaan minun sijastani, sanoi tyttö.

  - Raudallisia opettajia, korjasi poika ja jatkoi, - mutta minä haluan vain voimistelunopettajaksi, sanoi hän ja punastui edellisen päivän juoksunsa muistaessaan.

  - Voi, te voitte vielä monta kertaa muuttaa mielenne ennen kuin se päätös on tehtävä, sanoi opettajatar.
  - Minä kyllä olen jo pikku tytöstä asti halunnut tähän ammattiin ja erittäin kiitollinen  olen siitä, että saan opettaa teitä jo aivan ensi luokasta asti, hän jatkoi.
   Tämän sanottuaan hän syventyi selailemaan päiväkirjaansa.  Hänen katseensa osui tytön piirtämiin värittömiin auringonkukkiin.  No, nyt hänkin voi kukkansa värittää, hän ajatteli tyttöön katsahtaen.
   Sen lisäksi, että tyttö hymyili hänelle riemullisesti, oli koko muukin luokka yht´äkkiä muuttunut hänen silmissään yhdessä aurinkoisesti hymyileväksi kukkamereksi.  

Julkaistu 13.10.2015 16:59